Teemavetoisessa kirjoittamisessa kirjoitetaan jotain kohti. Sen ongelmana voi olla staattinen lopputulos. Kun kieli vie kirjoittamista, ei tiedetä lopputulosta. Runon ajatus muuntuu toinen toisikseen. Sen vaarana on ajatuksen eksyminen ja kokonaisuuden hajoaminen.
On hyvä muistaa, että runo käsittelee vain yhtä asiaa. Asian voi päättää sen jälkeen, kun aineistoa on kertynyt tarpeeksi ja voi muokata runoa, jonka seurauksena syntyy tasapaino muodon, kielen, tyylin ja sanoman välillä. Runo ei sisällä liikaa eikä liian vähän kuvia, vaan sopivasti. Ne vaikuttavat runon tulkintaan.
Runoa voi kirjoittaa niin, että kirjoittaja itse on runon puhuja. Tällöin runo on oman elämäntarinan piiriin kuuluvaa kerrontaa ja rinnastuu muistelmiin. Silloin ei ole väliä onko kerronta proosaa vai runoa, ne palvelevat samaa tarkoitusta. Runoa voi kirjoittaa siten, että sen puhuja on minä-muotoinen, mutta runo ei kerro kirjoittajastaan, vaikka runossa voidaan käyttää oman elämän aineksia. Oman elämän ainekset ovat kirjoittajastaan vahvasti etäännytettyjä silloinkin, kun puhujana on joku muu kuin minä-muotoinen lyyrinen minä. Runoa voi kirjoittaa silläkin tavalla, että runosta välittyvät tuntemukset ovat kirjoittajan lavastamia. Silloin kirjoittajan näkökulma voi tulla esiin teoksen näkökulmasta.
Jätä kommentti