Runous on alkuperäisten asioiden äärellä olemista.
Runo, ajatukset yhtä lailla: tilaa, suunta ja tunnelma.
Runo on luonnollista asettumista jonkin ääreen ja luonnollista kieltä.
Runo on lukijan henkilökohtainen kokemus. Siksi se ei tarvitse selittäjää.
Runo ei ole muotoa eikä keinoa, ei osattua. Se on elettyä. Muodot ja keinot seuraavat sitä.
Runo on peili. Sillä on sinun äänesi, sinun sanasi ja sinun maailmasi.
Runon ilmavuus perustuu sanoman ja runokuvien tasapainoon, jossa vähemmän on enemmän. Runo on enemmän tila kuin piste.
Tila pitäisi nähdä mahdollisuuksina. Tila välittyy, kun se jätetään auki.
Runo on epätäydellinen jäädessään vajaaksi ja siksi sillä on tilaa tulla tulkituksi eri tavoin.
Vähäeleisyys antaa tilaa tulkinnalle ja voi tuottaa voimakkaan lukukokemuksen, koska tunne kasvaa varjosta tai laidalta käsin tai se äkkiä yllättää.
Runon hämärä on kirjoitettu tarkasti.
Oma ääni kuultaa läpi.
Kirjoittajalla on kielen taju. Sanoissa runon henki.
Merkitys edellyttää suhdetta johonkin. Suhde on läsnäoloa, läsnäolo kokemista.
Kirjoittajan mieli on notkea kuin taikina ja se kääntyy mihin tahansa asentoon.
Ei niinkään se millaisia viisauksia painetaan löydettäväksi, vaan millaisen merkityksen lukija niille antaa.
Runollinen tila on pelkän äärellä, koska kirjoittaja on pelkän äärellä. Puhtaat tunteet (ilo, suru, rakkaus, viha ja pelko), aistivoima, äly ja intuitio. Kirjoittaminen on hengittämistä.
Runollinen tila avautuu, kun mitään muuta ei ole jäljellä. Runo on sen sanoittamista.
Jätä kommentti