Onnittelurunossa ja muissa tiettyä tarkoitusta varten kirjoitetuissa runoissa olemus (aikaansaa sen mikä runo on) määrittää käyttötarkoitusta. Käyttötarkoitus liittyy osaltaan tekstin tulkinnan rajaamiseen. Runokirja ja runon muoto ohjaavat lukemaan runoa runona. Runon avaruus on kuitenkin kielessä – miten sanat ja säkeet ovat suhteessa toisiinsa, miten säkeet keskustelevat – kieli säilyttää runossa määrittelemättömyytensä, joka on sen olemus ja se ei määrää runon käyttötarkoitusta.
Aiheen tehtävä on rajata sisältöä. Sen sijaan sitaatti saattaa olla mahdollisuuksiltaan avarampi, sillä kun se irrotetaan asiayhteydestään, se menettää myös kontekstinsä ja siksi sen merkitys leijuu. Kirjoittaminen tarvitsee jonkin ankkuroivan tekijän alkaakseen. Usein runossa se on kuva ja siihen liitetty tunne (ne voivat olla ristiriidassa keskenään, esim. Yrjö Jylhän runossa Häätanhu.) tai kuva ja sille vieras ajatus. Sitaatin ei tarvitse määrätä runon näkökulmaa, vaan sen voi ajatella sijaitsevan vaikkapa keskellä runoa. Sitaatin merkitys voi muuttua alkuperäisestä kirjoittamalla sen ympärille säkeitä, joka muodostaa kontekstin. Sitaattia ei tarvitse pitää runossa tai sen voi korvata omalla säkeellä.
Omaäänisyys on tasapainoilua henkilökohtaisen ilmaisun (ajatuksen kompleksisuuden ja ilmaisutaidon) sekä yhteisön (lukijan) ymmärrystason ja runokielen lukutaidon välillä.