Kemikylän-, sompion- ja inarin- sekä koltansaame olivat itäkeminsaamen murteita. Kemikylä sijaitsi Kuolajärven luoteispuolella. Kuolajärvellä puhutulla murteella oli yhtymäkohtia koltansaameen. Kemikylän länsipuolella oli Sompion ja sen länsipuolella Sodankylän lapinkylät. Sodankylässä puhuttu murre muistutti inarinsaamea, mutta kuului länsikeminsaamen murteisiin kuten kittilän, kemijärven ja kuolajärven saame. Sen sijaan Inarin- ja koltansaamen puhujat eivät vaivatta ymmärtäneet toisiaan. Vielä suurempi kielellinen ero oli inarin- ja ruijansaamen välillä.
Vesiväylä on toiminut keskeisenä kulkureittinä, kauppareittien solmukohtiin rakennettiin osavuotisia kyliä, lisäksi asukkaat ovat olleet vuotuiskierrossaan uskollisia omille nautintamailleen. Rajoja kunnioitettiin. Tästä huolimatta saamelaisalueiden toiset rajat ovat vuosisatojen kuluessa voineet siirtyä ja toiset ovat olleet pysyvämpiä. Pohjoissaamea puhuvat ovat ajan saatossa siirtyneet itäsaamen puhujien asuttamille alueille Inarin länsiosaan ja sen yläpuolisille seuduille. Siitä esimerkkinä Utsjoki, joka kuului Tornionlappiin jo 1550-luvulla.
Pohjoiseen muuttaneiden saamelaisten esi-isien kieli alkoi eriytyä muun saamelaisväestön kielestä Suomenniemellä ja Karjalassa. Lapissa oli toisenlaiset elinolosuhteet, siellä asui toinen kansa ja sillä oli toisenlainen kulttuuri. Saamelaista väestöä saapui noille seuduille pienissä ryhmissä pitkän ajan kuluessa. Pohjoiseen siirtyessään osa saamelaisista kääntyi länteen ja lounaaseen Perämeren rannikkoa myötäillen, osa kulki itään Kuolan niemimaalle. Yhtenäinen kielialue alkoi hajaantua läntiseen ja itäiseen haaraan. Sopeutuessaan saamelaiset oppivat elämään uusilla asuinalueilla ja ottivat vaikutteita vastaantulevista kulttuureista. Myöhemmin toisten kansojen (bjarmien, viikinkien, kveenien, karjalaisten, pirkkamiesten eli vapaiden talonpoikien, norjalaisten, ruotsalaisten, venäläisten ja suomalaisten uudisasukkaiden) vaikutus saamelaisalueilla eräalueiden asuttamisen, kaupankäynnin, rosvouksen, verotuksen, sotimisen ja käännyttämisen tavoilla saattoi edelleen pirstoa kansan kielellistä yhtenäisyyttä.
Lapinkylissä asuvat ovat muodostaneet saamenkielessä pääsääntöisesti liukuvan murrejatkumon eteläsaamesta turjansaameen. Näillä alueilla asukkaat ovat pysyneet aloillaan. Sen sijaan kun liukumassa on selkeä kontrasti, merkitsee se väestöllisiä liikuntoja. Länsisaamen kieliä tarkastellessa on todettu luulajan- ja pohjoissaamen välillä olevan äänneseikkoihin liittyvä selkeä raja. Sen sijaan piitimensaamea pidetään luulajansaamen murteena. Vastaava asetelma on itäsaamen kielissä: Koltan- ja kiltinänsaamen raja jakaa Kuolan niemimaalla puhutun kielen kahtia. Sen sijaan akkakansaame tulkitaan kiltinänsaamen murteeksi. Myös kiltinän- ja turjansaamelaisten on vaikea ymmärtää toistensa kieltä. Väestöjä on aikanaan erottanut Norjan (Haalogalandin) ja Bjarmian vanha raja.
Lähteet:
Jaakko Häkkinen, Metsälappalaisten kielelliset jäljet, Kittilän Metsälappalaispäivät 2018.
Mikko Korhonen: Johdatus lapin kielen historiaan, SKS, Helsinki 1981. (s. 17, 19, 49–51.)
Jätä kommentti