Kun saamelaisten esi-isät olivat levittäytyneet pienissä ryhmissä satojen vuosien aikana Laatokan ja Äänisen välistä, oli joukko jo ehtinyt eriytyä laajalle alueelle Suomenniemeä. Osa suuntasi kulkunsa kohti pohjoista ja osa meren yli kohti Keski-Skandinaviaa, mutta suurin osa jäi sisämaahan. Ehkä tämä Suomenniemen järviseudun länsipuolelle asettunut joukko oli ollut saamelaisten etujoukkoa, koska sen puhuma kieli oli ehtinyt eriytyä omaksi murteeksi. Joukon mahdollisia purjehdusreittejä Skandinaviaan oli joko Ahvenanmaan kautta tai Merenkurkun yli tai kiertämällä Perämeren pohjukkaa pitkin. Joka tapauksessa tämän joukon varhaisimmat todetut arkeologiset todisteet Keski-Skandinaviassa ovat 200-luvulta. Joukon saapumisen seurauksena siellä asuva germaaninen väestö vaihtoi muutamassa sukupolvessa kielensä sen aikaiseen saameen, sen tavat saivat vaikutteita tulokkailta sekä uusi väestö omaksui piirteitä alkuperäisestä kulttuurista. Väestöjen välinen vuorovaikutus oli vahvaa vielä 600-luvulla. Suuri osa saamelaisväestöstä harjoitti vuotuiskierron mukaista pyyntiä ja keräilyä, mutta osa harjoitti myös karjanhoitoa paimentamalla vuohia germaanisen väestön tavoin. Tämä oli harjoittanut raudanvalmistusta, joka edellytti paikallaan pysyvää elämäntapaa ja sitä tuki luonnollisesti karjanhoito. (Piha 2020, 70–73, 79–81.)
Tekniikan maailma uutisoi 6.1.2022 Koillis-Ruotsista Vivungin kylästä Suomen käsivarresta länteen vuodenaikojen mukaan liikkuvaa elämäntapaa harjoittaneiden metsästäjä-keräilijöiden harjoittamasta raudanvalmistuksesta 2200 vuoden takaa. He olivat työstäneet rautaa vastaavilla menetelmillä kuin saman aikaan maanviljelyyn siirtyneet yhteisöt Etelä-Ruotsissa. Tämä väestö ei ollut saamelainen.
Kun osa saamelaisten esi-isistä siirtyi Suomenniemeltä Keski-Skandinaviaan, osa vaelsi Lappiin koko alueen leveydeltä ehkä vesireittejä pitkin pienissä ryhmissä monien sukupolvien ajan. Itäpuolta kulkeneista saamelaisista osa pysähtyi Inarinjärvelle tai kulki Varangin niemimaalle, osa oli kääntynyt kohti Kuolan niemimaata, osa taas oli jäänyt alemmas Lappiin. Länsipuolta kulkeneet saamelaisten esi-isät levittäytyivät Skandinaviaan pohjoisesta käsin ja kohtasivat 400-luvulla Keski-Skandinavian saamen murretta puhuvan väestön. Suomenniemen sisämaasta pohjoiseen vaeltanut joukko eriytyi neljäksi eri murretta puhuvaksi ryhmäksi viimeistään 500-luvulla ja myöhemmin ne hajosivat useimmiksi alamurretta puhuviksi ryhmiksi. Pohjoisessa saamelaisten esi-isät olivat kohdanneet väestöä, joilta he omaksuivat luontoon liittyviä sanoja ja uskonnollisia tapoja, kuten vainajien hautaamisen kivihautoihin – joita on löydetty esim. Varangin niemimaalta sekä Norjan ja Ruotsin sisämaa-alueilta – tai karhunhautaperinteen – vanhin karhunhauta ajoittuu 200–300-luvulle Luoteis-Norjaan. 300-luvulta alkaen saamelaisten osuus pohjoisen seudun kokonaisväestöstä vahvistui sukupolvi sukupolvelta.
1800-luvun alkuvuosikymmeninä Jaakko Fellman kirjoitti ylös saamelaisilta kuulemansa laulun “Same aednam alggo-olbmui pirra”, joka kertoo saamelaisten löytämästä ja anastamasta maasta, jota asutti toinen eri kieltä puhuva väki. Tämä olisi väistynyt asuttamaan Tenon alajuoksua, Porsse-joen vartta, joka on Norjan puolella. Perimätieto ajoittuu noin 300-luvulle. (Fellman 1906, 154.)
Lähteet:
Kivihaudat – saamelainen hautaustapa?
Piha, Minerva, Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa – Kielititieteellis-arkeologinen näkökulma, Turun yliopiston julkaisuja, Turku 2020.
Fellman, Jacob, Anteckningar under min vistelse Lappmarken II, Finska litteratursällskapets tryckeri, Helsingfors 1906.
Jätä kommentti