Runoudessa on kyse hakeutumisesta uuteen näkökulmaan. Sen omaksuminen on työlästä, koska tuttuus on painava karistaa. Asettumalla erilaisiin näkökulmiin, esim. kirjoittajan asemaan, runo voi näyttäytyä erilaiselta kuin lukijan asemassa. Kun on kyse omasta tekstistä, kirjoittaja ja lukija eriytyvät omiksi näkökulmikseen: on runon ajatus (kirjoittajan tarkoitus / lukijan tulkinta siitä) ja se miltä runo näyttää. Kun näkökulmat ovat tulleet yhdeksi, lukija kokee kuin runo olisi kirjoitettu juuri hänelle.
Runon olemus ei ole merkityksessä, vaan tulkinnassa ja kokemisessa. Keskeistä runossa on se, miten ohjataan lukijaa. Runokäsitteiden käytön ideana on analyysissä ohjata runoa sellaiseen muotoon, josta lukija voi tuntea saman kuin kirjoittaja. Vertaa toisen ja omaa lukukokemustasi omasta runostasi ja mieti miksi ne saattavat erota ja sen jälkeen mieti miten muokata runoa, jotta ne yhtyvät. Tai sillä ei ole väliä. Runo puhuu monella eri merkityksellä, mutta sen pitäisi puhutella lukijaa.
Runon toimivuus riippuu ainakin runon käyttötarkoituksesta. Teeman tunnistaminen on tulkinnan lopputulos. Se riippuu mitä asioita on tulkinnassa huomioitu ja jätetty sivuun. Nämä valinnat tekee analysoija. Toisaalta runo voi ohjata eri lukijoita kiinnittämään huomiota samoihin kohtiin. Sen voi tehdä esim. rakentamalla runoon antiteesin. Kääntäen, kaikki runon huomionkohdistajat sisältävät keskeistä merkitystä runon analyysin kannalta.
Jätä kommentti