Kun perehdytään runouteen, aikaisemmat uskomukset joudutaan kyseenalaistamaan. Runouden ensimmäinen oppi on muutos. Toinen on liike. Kolmas on laajentuminen. Runo(us) kaataa rajoja. Neljäs oppi on tyhjentymättömyys. Viides on vaikuttavuus. Kuudes on traditio ja seitsemäs kaanon. Kahdeksas on uusiutuminen. Yhdeksäs ajattomuus. Kymmenes avaa sen, jolle ei ole sanoja. Tätä on runous.
Runon metafysiikkaa
Runous on alkuperäisten asioiden äärellä olemista.
Runo, ajatukset yhtä lailla: tilaa, suunta ja tunnelma.
Runo on luonnollista asettumista jonkin ääreen ja luonnollista kieltä.
Runo on lukijan henkilökohtainen kokemus. Siksi se ei tarvitse selittäjää.
Runo ei ole muotoa eikä keinoa, ei osattua. Se on elettyä. Muodot ja keinot seuraavat sitä.
Runo on peili. Sillä on sinun äänesi, sinun sanasi ja sinun maailmasi.
Runon ilmavuus perustuu sanoman ja runokuvien tasapainoon, jossa vähemmän on enemmän. Runo on enemmän tila kuin piste.
Tila pitäisi nähdä mahdollisuuksina. Tila välittyy, kun se jätetään auki.
Runo on epätäydellinen jäädessään vajaaksi ja siksi sillä on tilaa tulla tulkituksi eri tavoin.
Vähäeleisyys antaa tilaa tulkinnalle ja voi tuottaa voimakkaan lukukokemuksen, koska tunne kasvaa varjosta tai laidalta käsin tai se äkkiä yllättää.
Runon hämärä on kirjoitettu tarkasti.
Oma ääni kuultaa läpi.
Kirjoittajalla on kielen taju. Sanoissa runon henki.
Merkitys edellyttää suhdetta johonkin. Suhde on läsnäoloa, läsnäolo kokemista.
Kirjoittajan mieli on notkea kuin taikina ja se kääntyy mihin tahansa asentoon.
Ei niinkään se millaisia viisauksia painetaan löydettäväksi, vaan millaisen merkityksen lukija niille antaa.
Runollinen tila on pelkän äärellä, koska kirjoittaja on pelkän äärellä. Puhtaat tunteet (ilo, suru, rakkaus, viha ja pelko), aistivoima, äly ja intuitio. Kirjoittaminen on hengittämistä.
Runollinen tila avautuu, kun mitään muuta ei ole jäljellä. Runo on sen sanoittamista.
Murharova
Kirjassaan Tietoja Sodankylän ja Kittilän pitäjien aikaisemmista ja myöhemmistä vaiheista G. A. Andersson on kuvaillut 1800-luvun lopulla Kemikylässä muisteltua legendaa Murharovasta, jonka mukaan venäläiset tuhosivat saamelaiskylän. Sotajoukko oli saapunut kosto- ja ryöstöretkelle Kemikylään vuonna 1594 osana Ruotsin ja Venäjän Pitkän vihan pitoa. Vuoden saattaa päätellä Kemikylän 1595 voudintilistä. Tiliin oli kirjattu viisi verolappalaista, joista neljän merkinnät päättyivät kyseiseen vuoteen. Kun lappalaisen viimeisen verovuoden tietoa verrataan muihin Pitkän vihan vuosien 1570–1595 vastaaviin tietoihin, huomataan, että muutos on ollut varsin dramaattinen. Koska veriteko oli tapahtunut jokien jäästä vapautumisen jälkeen ja ennen kuin kemikyläläiset olivat ehtineet siirtyä kesäkylään Kemijärven rantaan, voidaan hyökkäys ajoittaa touko- kesäkuulle. Silloin naiset, lapset ja vanhukset olivat vielä jääneet leiriin miesten siirryttyä omille asuinkentilleen. Venäläiset saapuivat vesitse Nuortin kautta Sotajoelle, Sotataipaleen yli Vuohtijoen latvoille ja Kemijoelle, jonka rannassa oli saamelaiskylä Kairijoen suun vastapäätä. Kylä tuhottiin lähes viimeiseen asukkaaseen. Legenda antoi kaiken kunnian sompiolaiselle lovinoita Akmeelille ja hänen veljelleen, mutta ilmeisesti lappalaiset ja venäläiset olivat päätyneet yhteenottoon. Siinä yhteydessä mahdollisesti neljä Kemikylän saamelaismiestä sai surmansa. Tulkintani ei ole aukoton, koska ei ollut saatavilla kahden seuraavan vuoden voudintiliä. Hyökkäyksellä oli seurauksensa. Verovuosina 1598 ja 1599 asuinkentilleen kävivät ainoastaan kahden perhekunnan miehet, Iänjoutsi Aikasarrianpoika ja hänen kaksi poikaansa Hannu ja Vallia sekä veljekset Piera ja Antti Antinpojat, jonka isä Antti Tennonpoika oli yksi neljästä kahakassa menehtyneistä. Toiset kolme olivat Antin veli Päiviä, Mieliä Morottanpoika ja ensimmäistä vuottaan verolappaisena toiminut nuori Tuutia Aikasarrianpoika. Koska legendan mukaan vain kaksi raskaana ollutta naista jäi hyökkäyksessä henkiin, tarkoitti se sitä, että miltei koko kylän tuleva sukupolvi oli menehtynyt. Kolme iäkkäämpää kylän lappalaismiestä palasi asuinkentilleen ja kykeni veronmaksuun vasta vuosina 1601–1606 sekä vartuttuaan surmansa saaneen Päiviä Tennonpojan neljä poikaa asettuivat asuinkentilleen vuosina 1606–1610. Lisäksi Kuolajärveltä saapui kaksi tulokasta vuosina 1598–1599, yksi vuonna 1606 ja neljä vuonna 1616. Pitkän vihan jälkeen 1600-luvun alkuvuosille saakka oli ollut useita kato-, nälkä- ja hallavuosia. Seuraavan vuosikymmenen puolessa välissä alkoi kylässä nousukausi.
Runon kaari
Onnittelurunossa ja muissa tiettyä tarkoitusta varten kirjoitetuissa runoissa olemus (aikaansaa sen mikä runo on) määrittää käyttötarkoitusta. Käyttötarkoitus liittyy osaltaan tekstin tulkinnan rajaamiseen. Runokirja ja runon muoto ohjaavat lukemaan runoa runona. Runon avaruus on kuitenkin kielessä – miten sanat ja säkeet ovat suhteessa toisiinsa, miten säkeet keskustelevat – kieli säilyttää runossa määrittelemättömyytensä, joka on sen olemus ja se ei määrää runon käyttötarkoitusta.
Aiheen tehtävä on rajata sisältöä. Sen sijaan sitaatti saattaa olla mahdollisuuksiltaan avarampi, sillä kun se irrotetaan asiayhteydestään, se menettää myös kontekstinsä ja siksi sen merkitys leijuu. Kirjoittaminen tarvitsee jonkin ankkuroivan tekijän alkaakseen. Usein runossa se on kuva ja siihen liitetty tunne (ne voivat olla ristiriidassa keskenään, esim. Yrjö Jylhän runossa Häätanhu.) tai kuva ja sille vieras ajatus. Sitaatin ei tarvitse määrätä runon näkökulmaa, vaan sen voi ajatella sijaitsevan vaikkapa keskellä runoa. Sitaatin merkitys voi muuttua alkuperäisestä kirjoittamalla sen ympärille säkeitä, joka muodostaa kontekstin. Sitaattia ei tarvitse pitää runossa tai sen voi korvata omalla säkeellä.
Omaäänisyys on tasapainoilua henkilökohtaisen ilmaisun (ajatuksen kompleksisuuden ja ilmaisutaidon) sekä yhteisön (lukijan) ymmärrystason ja runokielen lukutaidon välillä.
Erilaisia tapoja kirjoittaa ja puhujia runossa
Teemavetoisessa kirjoittamisessa kirjoitetaan jotain kohti. Sen ongelmana voi olla staattinen lopputulos. Kun kieli vie kirjoittamista, ei tiedetä lopputulosta. Runon ajatus muuntuu toinen toisikseen. Sen vaarana on ajatuksen eksyminen ja kokonaisuuden hajoaminen.
On hyvä muistaa, että runo käsittelee vain yhtä asiaa. Asian voi päättää sen jälkeen, kun aineistoa on kertynyt tarpeeksi ja voi muokata runoa, jonka seurauksena syntyy tasapaino muodon, kielen, tyylin ja sanoman välillä. Runo ei sisällä liikaa eikä liian vähän kuvia, vaan sopivasti. Ne vaikuttavat runon tulkintaan.
Runoa voi kirjoittaa niin, että kirjoittaja itse on runon puhuja. Tällöin runo on oman elämäntarinan piiriin kuuluvaa kerrontaa ja rinnastuu muistelmiin. Silloin ei ole väliä onko kerronta proosaa vai runoa, ne palvelevat samaa tarkoitusta. Runoa voi kirjoittaa siten, että sen puhuja on minä-muotoinen, mutta runo ei kerro kirjoittajastaan, vaikka runossa voidaan käyttää oman elämän aineksia. Oman elämän ainekset ovat kirjoittajastaan vahvasti etäännytettyjä silloinkin, kun puhujana on joku muu kuin minä-muotoinen lyyrinen minä. Runoa voi kirjoittaa silläkin tavalla, että runosta välittyvät tuntemukset ovat kirjoittajan lavastamia. Silloin kirjoittajan näkökulma voi tulla esiin teoksen näkökulmasta.
Kinkkisiä kysymyksiä
Milloin asiayhteydestään irrotettu lause muuttuu sisällöltään uudeksi ja tuoreeksi?
Lause muuttuu heti kun sillä ei ole viitekehystä. Jokainen lukutilanne luo sille uuden viitekehyksen. Lause ei automaattisesti muutu tuoreeksi, vaan kun se tuodaan osaksi sellaista asiaa, jossa lausetta ei ole totuttu näkemään, se muuttuu tuoreeksi, jos se lisää tekstiin uusia merkityksiä ja tuottaa lukijassa tuntemuksia. Irrallista lausetta voi tuoreuttaa vaihtamalla siinä oleva sana odottamattomampaan, vaihtamalla lauseen näkökulma jne. Kaikki tuore ilmaisu tuottaa lukijassa tunnetta. Tutut ilmaisut eivät sitä tuota.
Milloin lainauksen ja uuden runon raja hämärtyy?
Lähtökohtaisesti lainaus ei voi olla koko runo. Lainaamista käsitellään tekijänoikeuslaissa. Uusi runo ylittää teoskynnyksen, kun se on omaperäinen ja ainutlaatuinen, ei plagiaatio. Lainauksen ja uuden runon raja hämärtyy ehkäpä silloin kun lainaus puetaan muotoon, jossa se saa useampia merkityksiä, esim. antamalla sille otsikko tai jakamalla se säkeisiin eli kun lainauksen merkitys muuttuu. Selkeä raja on silloin kun lainauksen merkitys kirjoitetaan uudella tavalla eli sama sanoma, mutta uusilla sanoilla. Lainausta käytettäessä oma teksti pitää olla laajempi kuin lainaus. Parodia ja pastissi eivät ole plagiaatteja.
Miten saada eri asiayhteyksistä irrotetut lauseet kommunikoimaan keskenään?
Tunnista lauseiden välillä oleva uusi asiayhteys. Hahmota runokokonaisuus valmiista raakatekstistä ja tee valintoja niin, että runosta tulee kaikin puolin tasapainoinen.
Martinkylän Nousut
Kirjoitin Martin asutushistoriaan liittyvän tekstin, koska kirjassani Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua kylän kehitysvaiheiden kuvaus oli jäänyt puolitiehen.
Kehtomaan ympäristö Kemijoen varressa on ollut lappalaisten keskeistä asuinseutua ennen talonpoikaisaikaa. Seutu oli haluttu, koska siellä sijaitsevien Solttijoen eli Ylemmän Suoltijoen varrella oli luonnonniittyjä sekä joessa pesi majavia sekä Vaajajoen eli Alemman Suoltijoen ympärillä oli peurojen laidunmaata. Vuonna 1684 Suoltijoille olivat pyrkineet kemijärveläiset uudisasukkaat Tuomas Hamara sekä Hannu Karppinen. Hamara asui alueella nälkäkuolemaansa vuoteen 1695 saakka, mutta Karppinen joutui palaamaan Kemijärvelle jo vuoden kuluessa. Nälkävuosien jälkeen vuonna 1701 Kehtomaalle saapui Kemijärveltä uudisasukas Juho Karppinen, joka avioitui lappalaisten Matti ja Martti Hannunpojat Nousun siskon Elsan kanssa. Oliko niin, että Tuomas Hamaralla oli ollut siellä entuudestaan savu vai rakensiko Juho Karppinen sinne uuden savun, siellä perhe kuitenkin asui miehen kuolemaan saakka. Elsa muutti lapsineen Sodankylään 1720-luvun vaihteessa. Karppisen savu oli jäänyt tyhjäksi. Vuonna 1727 Kemikylän nimismies Martti Hannunpoika Nousu oli kiistellyt maasta oikeudessa Piera Heikinpojan kanssa ja hävinnyt kanteensa. Hän lienee petannut paikkaa pojalleen Martille, joka vielä siinä vaiheessa oli vasta 14-vuotias. (Hannula 2021, 50, 76, 88, 103.)
Piera Heikinpoika on saattanut olla Martin veljen Matti Hannunpoika Nousun Anna-vaimon setä. 1730-luvun vaihteessa hän ei enää asunut Kemikylässä. Martti Martinpoika Nousu avioitui sompiolaisen Marketta Antintytär Mustan kanssa ja heidän esikoisensa syntyi vuonna 1733. Nousun ja Mustan suvut olivat sopineet avioliitosta. Martti asutti osan vuodesta Kehtomaalla sijaitsevaa Karppisen savua muun perheen osallistuessa kylän naisten toimiin kesä- ja talvikylässä vuotuiskierron mukaan. Tätä ennen Martti-nuorukainen oli asunut yhteisössään Kemikylän lappalaisten kesä- ja talvikylissä. 1700-luvun alkuvuosikymmeninä talvikylä sijaitsi Kyläseljässä, joka oli Kehtomaasta muutama kilometri etelään. Vuoden 1740 maakirjan mukaan Martti Martinpojan asuinkenttä oli Kehtomaalla. Savu tunnettiin Nousuna. Martti ja Marketta Nousu saivat kuusi poikaa ja kaksi tytärtä. (Hannula 2021, 20, 58, 106.)
Kemikylä liitettiin Sodankylän hallinnolliseen pitäjään vuonna 1747. Perinteinen vuotuiskiertoon perustuva lappalaiselämäntapa päättyi. Alettiin asua paikallaan. Se vahvisti orastavaa talonpoikaiselämäntapaa. (Hannula 2021, 114.) Kehtomaasta muutama kilometri koilliseen Kemi- ja Värriöjoen suussa sijaitsi maanviljelykselle sopiva alue, kun Kehtomaa oli ollut omiaan tukemaan lappalaiselinkeinoa. Martti Nousun vanhin poika Antti, joka oli perustanut perheen, oli rakentanut sinne savun 1760 vaiheilla sekä hänen pikkuveljensä Matti niin ikään perheellistyneenä, savun veljensä naapuriin noin 1764. Samoihin aikoihin isä Martin puoliso oli edesmennyt. Martti oli tuolloin 51-vuotias. Joko hän tai hänen toiseksi vanhin poikansa Martti isännöivät Kehtomaan Nousun savua. Vuonna 1767 savu oli autio. Koska Matti Nousu kuoli 1767, hänen tyttärensä muutti äitinsä kanssa Kemijärvelle, savuun asettui Kehtomaassa asunut Nousun perhekunta. Matin veli Martti alkoi isännöidä kyseistä Nousu-nimistä savua. Antti Nousu kuoli vuonna 1772 ilman aikuisikään ehtinyttä poikalasta, savuun muutti hänen pikkuveljensä Heikki. Vuoden 1808 maakirjan mukaan Kemi- ja Värriöjoen suussa oli kaksi Nousun savua, joista toinen oli Martti Martinpojalla (Nousun sukuhaara) ja toinen hänen veljellään Heikillä (Marttilan sukuhaara). Isä Martti Martinpoika Nousu avioitui kaikkiaan kolmesti, toinen avioliitto oli lapseton ja kolmannesta syntyi tytär.
Martti Martinpoika Nousun jälkipolvet olivat Nousuja (Kemikylän talo numero 3) ja hänen pikkuveljensä Heikin jälkipolvet Marttiloita (Kemikylän talo numero 4). Lähes kaikki isossajaossa muodostetut Martinkylän talot ja pientilat on muodostettu näistä kahdesta talosta ja asukkaat näistä kahdesta Nousun sukuhaarasta.
maakirja 1808
3: Nousu Martti Martinpoika (1735-1808)
4: Nousu Heikki Martinpoika (1750-1825)
maakirja 1830
3: Nousu Hannu Martinpoika (1787-1850) ja (Jaakkola) Mikko Mikonpoika (1796-1852), vihitty vuonna 1816 Stiina Heikintytär Nousun kanssa.
4 Nousu Heikki Martinpoika
maakirja 1845
3: Nousu
4: Marttila
maakirja 1855
3: Nousu: ostettu perintötilaksi 1849: Hannu Martinpoika Nousu, Mikko Mikonpoika (Jaakkola) ja Heikki Isakinpoika Nousu.
4: Marttila
maakirja 1875
3: Nousu: sama kuin yläpuolella.
4: Marttila
maakirja 1905
3: Mikkola (Nousu) —> isojako 1916: 1 Mikkola, 2 Nousu, 3 Ollila
4: Heikkilä (Marttila) —> ostettu perintötilaksi 1899 —> isojako 1916: 5 Heikkilä, 6 Marttila
Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua
Tämä kirja kokoaa yhteen Savukoskea eli entistä Kemikylää koskevat arkistojen tiedot yhtenäiseksi esitykseksi. Päähenkilöinä ovat Kemikylän monet kymmenet saamelaiset ja heidän talonpoikaiset jälkeläisensä.
Kirja alkaa jääkauden jälkeisestä asutushistoriasta ja saamelaisten historiasta Karjalassa ja Suomenniemellä, esittelee historiallisen Kemikylän ja sen saamelaisen asutuksen 1500-luvulta alkaen sekä Nousun kylän asutuksen talonpoikaisaikakauden muotoutumisen kautta 1600-luvun lopulta alkaen.
Kirjan avulla lukija saa mielikuvan Lapin asutushistoriasta niissä kunnissa, jotka talonpoikaistuivat verkkaisesti usean sukupolven aikana – tässä Kemikylän siita toimii oivana esimerkkinä – poislukien Kuusamo ja Posio, jotka talonpoikaistuivat yhden sukupolven aikana 1600-luvun lopulla.
Kirjassa on 192 sivua. Sitä voi ostaa suoraan Väyläkirjat-kustantajalta tai minulta. Yksi kirja maksaa 25 euroa + lähetyskulut.
Analyysi Marja-Liisa Vartion proosarunosta “Vatikaani” teoksessa Runot ja proosarunot
Niinpä, onko Vartion teksti novelli vai proosaruno? Novellissa seurataan yhtä henkilöhahmoa, mitä enemmän hän on taustalla, sitä piirteettömämpänä hänet esitetään. Tekstin edetessä päähenkilö tuli yhä piirteellisemmäksi. Novelli asettaa yhden kysymyksen, johon se vastaa. Tällöin henkilöhahmon rooli tuo ratkaisua esiin. Novellin päähenkilönä voi olla myös paikka. Se on ainoa muuttumaton elementti, kaikki muu on muutoksenalaista. Toimiessaan novellina tämä teksti kuvaa keskitettyä tapahtumaa. Tekstin vastavoimana on toisten ihmisten kummallinen käyttäytyminen. Päähenkilö kokee itsensä ulkopuoliseksi. Novellin perusristiriita liittyy päähenkilön vastavoimaan. Perusristiriita on jännite kahden vastakkaisen voiman välillä. Novellissa perusristiriita ja käänne peilaavat toisiaan. Tekstin motiivina lienee (pyhiin)vaellus Vatikaaniin. Sen teema liittyy Vatikaaniin, joka on tekstin otsikko. Tekstissä nousee esiin toisten kulkijoiden äreys ja aggressiivisuus. Se lienee vihje teemasta. Tulee vaikutelma, että kulkijat ovat kuin tressaantuneet eläimet, joita ajetaan ahdasta, aidattua käytävää pitkin jonnekin. Päähenkilö jää ainoana paavin siunausta vaille.
Tekstissä on vastakkain vaatteiden värit ja kunto: päähenkilöllä punainen mekko (Vatikaanikin on punainen, ja pyöreä: jungilaisessa ajattelussa pyöreä tai neliö ovat Itsen symboleja —> Vatikaani on päähenkilö itse) ja toisilla naisilla ruumiillisesta työstä kuluneet ja likaiset vaatteet. Päähenkilö oli myös osaamaton. Koska lähtökohtaisesti päähenkilö ei sopinut joukkoon, eikä hän sopinut myöskään lopussa, oli käänne keskeinen. Hän pääsi palaamaan takaisin lähtöpaikkaan. Päähenkilön vaelluksessa on kyse hermeneuttisesta kehästä, jossa hän kehittyy paremmaksi, tietoisemmaksi. Hän ei ollut vielä valmis ihmisenä.
Mutta mikä tekee tekstistä proosarunon? Tekstin loppuosa (käänne) laajenee alkuosan (alkutilanteen) merkityksen yli. Päähenkilö vertasi itseään arvostelevasti toisiin ja suhtautui itseensä ristiriitaisesti. Sen avasi minulle mekon ja Vatikaanin punaisen värin rinnastaminen. Kaikki tiet vievät Roomaan ja Itseen. Novellitulkinta avaa vaeltamisen merkitystä ja proosarunotulkinta päähenkilöä.
Muutama huomio proosarunosta (lihavoidut sanat sopivat kuvaamaan Vartion tekstiä):
– on sanomaltaan laajempi kuin lyhytproosa, vrt. runo.
– on idealtaan vähemmän konkreettinen kuin lyhytproosa, vaikka kieli on konkreettista.
– on pikemmin kuvaava kuin pohtiva, jos verrataan esseeseen.
– runon minä on pikemmin näkökulma kuin proosan toimija ja kokija.
– runon tyyli on lähempänä kertovaa runoa kuin proosaa, esteettisempi.