Blogi - Sivu 5 6:stä - Tekstin aura

21.6.2022tekstinaura 2 kommenttia

Bjarmia

Saamelaiset asettuivat Kuolan niemimaalle sen jälkeen kun he olivat saavuttaneet Kantalahden. Koko Karjalan saamelaiset olivat asuttaneet viikinkiajan alussa. Saamelaisten asutus ulottui pohjoisessa Kuolan niemimaan lisäksi itään Vienanjoelle saakka. Vienanjoen suulla oli itämerensuomalainen, tšuudien asuttama suuri asutuskeskus, jota viikinki Ottar oli kuvannut nimellä Bjarmia. Nämä taipaleentakaiset tšuudit eroavat kielellisesti Olhavan tšuudeista. Olhava sijaitsee Vatjan ja Inkerin eteläpuolella sekä Vepsän länsipuolella. Tämän alueen tšuudeja pidetään länsiuralin puhujina ja heidän kielessä oli yhtymäkohtia mordvaan, kantasuomeen, merjaan ja saameen. Venäjänkielisiin sulautuneet Tverin alueella asunut tuntemattomaksi jäänyt ryhmä, Valkeajärven lopilaiset ja toimalaiset muodostavat laajan kaaren Suomenniemen itäpuolella Tverin karjalasta, Vepsään ja Vienanjoen suun takana oleville sivujoille eli Yliseen ja Aliseen Toimajokeen. Nämä väestöt ovat mahdollisesti puhuneet länsiuralia.

Saamelaisten varhaisimmat tšuudeista kertovat vainolaistarinat palautuvat Bjarmian aikaan. Bjarmiaa on pidetty tšuudilaisena. Yleisnimityksenä tšuudi pitää sisällään useita pohjoisessa asuneita suomalais-ugrilaisia kansoja, kuten taipaleentakaisia tšuudeja ja toimalaisia. Bjarmiaa on pidetty myös permiläisenä tai vepsäläisenä siirtokuntana. 800-luvun loppuvuosikymmeninä Bjarmiassa käynyt viikinki Ottar kuvasi sen asukkaita vaaleiksi, isokokoisiksi sekä sinisilmäisiksi ja he puhuivat fennien puhuman kielen tapaista kieltä. Ottar tarkoitti fenneillä ilmeisesti saamelaisia. Vuoden 1026 ryöstöretkensä tapahtumia viikinki Tore Hund kuvasi bjarmien palvonneen Jomalia. Bjarmit olivat rikas kansa, jonka kauppayhteydet ulottuivat Vienanjokea pitkin Veliki Ustjugiin saakka. Tämä kronikoissa vuonna 1207 mainittu Keski-Venäläinen kaupunki oli aikoinaan merkittävä kaupan keskus, josta oli yhteydet Mustallemerelle ja Kaspianmerelle.

Tšuudeista on kerrottu Bjarmiaa ympäröivien kansojen kansanperinteessä. Näitä ovat saamelaiset ja komit sekä kauppa- ja ryöstömatkoilla käyneet viikingit että aluettaan Jäämerelle ja itään laajentaneet slaavit. Taipaleentakaisten tšuudien mailla puhutuista kielistä osa muistutti karjalaa ja osa viroa paikkojen nimistön perusteella. Tutkijapiireissä on arveltu, että Bjarmian olisi perustanut joko karjalaiset, vatjalaiset, vepsäläiset tai jopa hämäläiset. Väestö olisi siirtynyt etelästä Vienanjoen suulle samoja vesireittejä pitkin kuin myöhemmin karjalaiset ja venäläiset eli Äänisen kautta Vienanmerelle. Bjarmian siirtokunnan perustaminen on mahdollisesti liittynyt Novgorodin perustamisen vaiheeseen tai aikaan vähän sitä ennen.

Viikingit eli varjagit alkoivat toimia Laatokan ympäristössä 700-luvun lopulta alkaen. Vuonna 753 he perustivat Laatokanlinnan Olhavanjoen varrelle ja alkoivat verottaa aluella asuvia itämerensuomalaisia ja slaaviheimoja, jotka kuitenkin jossain vaiheessa kieltäytyivät maksamasta, alkoivat hallita itseään, mutta ajautuivat keskinäisiin kahakoihin. Sen vuoksi vuonna 862 he pyysivät hallitsijakseen Ruotsin itärannikolla sijainneesta Roslagenista kolmea varjagi-veljestä.

Valter Langin mukaan itämerensuomalaisen väestön siirryttyä Viron rannikolta Suomenlahden yli Lounais-Suomeen, se levittäytyi sisämaahan, josta se suuntautui kohti Karjalankannasta (600–700 jaa.), Savoa (700–1000 jaa.) ja Laatokan eteläpuolta Vepsään (800–900 jaa). Viron rannikolta oli aikaisemmin siirtynyt väestöä itään eli Karjalankannakselta lounaaseen (200–500 jaa.). Eriydyttyään virolaisista väestö tunnettiin vatjalaisina.

Mahdollisesti taipaleentakaiset tšuudit olivat lähtöisin Karjalankannakselta ja sen lähialueilta 800-luvun taitteesta vähän ennen Novgorodin perustamista. Siirtokunnan väestö sai vahvistusta Bjarmian ympäristössä asuvista länsiuralilaisista heimoista. Bjarmia tuhoutui 1200-luvun puolessa välissä Novgorodin ja karjalaisten hyökkäyksissä, toisaalta mongolien hyökkäyksissä Keski-Venäjälle katkaisten kauppayhteydet. Bjarmian väelle koituneista seurauksista on kerrottu venäläisissä surumielisissä kansanlauluissa sekä viikinkien taruissa.

Lähteet:

12.6.2022tekstinaura Ei kommentteja

Karjalan asuttaminen

Saamelaisten esi-isien alkukotina pidetään Laatokan ja Äänisen eteläpuolella olevaa aluetta, joista käsin heimo levittäytyi Karjalankannaksen kautta koilliseen Suomenniemeen sekä Aunuksen kannaksen kautta pohjoiseen Vienan suuntaan 1000 eaa. vaiheilla. Alkukodista länteen asui muitakin heimoja, kuten länsiuralilaisia tšuudeja tai karjanhoitoa ja maanviljelyä harjoittavia itämerensuomalaisia heimoja, germaaneja ja heidän alapuolellaan baltteja ja slaaveja. Ehkä väestöjen paljous (resurssien jakaminen) ja liikkuvuus sai osan saamelaisten esi-isistäkin liikkeelle. Pitkän ajan kuluessa eteenpäin siirtyessään he sulauttivat itseensä vastaantulevia harvalukuisia heimoja.

Kun itämerensuomalaiset rantautuvat satojen vuosien aikana Viron rannikolta Lounais-Suomeen, kohtasivat he siellä germaaneja, jotka sulautuivat yhä isonevaan tulokasväestöön. Tämä väestö siirtyi Varsinais-Suomesta Satakunnan kautta sisämaahan Hämeeseen, josta se suuntautui kohti Karjalankannasta (600–700 jaa.), Savoa (700–1000 jaa.) ja Laatokan eteläpuolta Vepsään (800–900 jaa). Valtaosa tuolla alueella asuneista saamelaisista, tšuudeista ja merjalaisista sulautuivat tähän joukkoon. Tässä jatkumossa kehkeytyivät karjalan-, inkeroisten- ja vepsänkielet. Vepsäläiset laajensivat alueitaan Valkeajärvelle sekä Ääniselle. Se johti osan saamelaisista siirtymään Äänisen pohjoispuolelle.

Karjalan asutus levittäytyi pohjoiseen saamelaisten maille Vienanmeren rannoille ja luoteeseen, jossa se kohtasi saamelaista ja hämäläistä väestöä, lisäksi karjalaiset levittäytyivät vepsälaisten alueille 1200–1300 luvuilla. Karjala liitettiin Novgorodin valtioon 1270. Inkeri ja Vatja venäläistyivät, samoin länsiuralilaisista ryhmistä ainakin tšuudit ja merjalaiset slaavien laajentuessa koilliseen ja itään. Novgorod oli suomalais-ugrilaisten heimojen ja rusien muodostama valtio. Suuri osa saamelaisista vaihtoi kielensä karjalaan tai venäjään ja sopeutuessaan valtaväestöön he kävivät harjoittamaan talonpoikaisuutta. Osaa taas karjalaiset työnsivät sisämaahan. 1700-luvulla saamelaisasutusten tilalla oli karjalaiskyliä. Tätä aluetta kutsuttiin Metsä-Lapiksi, sen sijaan pohjoisemmassa Villissä-Lapissa saamelainen oli säilyttänyt elinkeinonsa.

Kuzmin, Denis, 2013, Saamelainen asutus Karjalassa: https://www.sgr.fi/susa/94/kuzmin.pdf

Lang, Valter, Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria, SKS, 2020.

Piha, Minerva, Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa – Kielititieteellis-arkeologinen näkökulma, Turun yliopiston julkaisuja, Turku 2020.

5.6.2022tekstinaura Ei kommentteja

Skandinavian ja Lapin varhainen saamelaisasutus

Kun saamelaisten esi-isät olivat levittäytyneet pienissä ryhmissä satojen vuosien aikana Laatokan ja Äänisen välistä, oli joukko jo ehtinyt eriytyä laajalle alueelle Suomenniemeä. Osa suuntasi kulkunsa kohti pohjoista ja osa meren yli kohti Keski-Skandinaviaa, mutta suurin osa jäi sisämaahan. Ehkä tämä Suomenniemen järviseudun länsipuolelle asettunut joukko oli ollut saamelaisten etujoukkoa, koska sen puhuma kieli oli ehtinyt eriytyä omaksi murteeksi. Joukon mahdollisia purjehdusreittejä Skandinaviaan oli joko Ahvenanmaan kautta tai Merenkurkun yli tai kiertämällä Perämeren pohjukkaa pitkin. Joka tapauksessa tämän joukon varhaisimmat todetut arkeologiset todisteet Keski-Skandinaviassa ovat 200-luvulta. Joukon saapumisen seurauksena siellä asuva germaaninen väestö vaihtoi muutamassa sukupolvessa kielensä sen aikaiseen saameen, sen tavat saivat vaikutteita tulokkailta sekä uusi väestö omaksui piirteitä alkuperäisestä kulttuurista. Väestöjen välinen vuorovaikutus oli vahvaa vielä 600-luvulla. Suuri osa saamelaisväestöstä harjoitti vuotuiskierron mukaista pyyntiä ja keräilyä, mutta osa harjoitti myös karjanhoitoa paimentamalla vuohia germaanisen väestön tavoin. Tämä oli harjoittanut raudanvalmistusta, joka edellytti paikallaan pysyvää elämäntapaa ja sitä tuki luonnollisesti karjanhoito. (Piha 2020, 70–73, 79–81.)

Tekniikan maailma uutisoi 6.1.2022 Koillis-Ruotsista Vivungin kylästä Suomen käsivarresta länteen vuodenaikojen mukaan liikkuvaa elämäntapaa harjoittaneiden metsästäjä-keräilijöiden harjoittamasta raudanvalmistuksesta 2200 vuoden takaa. He olivat työstäneet rautaa vastaavilla menetelmillä kuin saman aikaan maanviljelyyn siirtyneet yhteisöt Etelä-Ruotsissa. Tämä väestö ei ollut saamelainen.

Kun osa saamelaisten esi-isistä siirtyi Suomenniemeltä Keski-Skandinaviaan, osa vaelsi Lappiin koko alueen leveydeltä ehkä vesireittejä pitkin pienissä ryhmissä monien sukupolvien ajan. Itäpuolta kulkeneista saamelaisista osa pysähtyi Inarinjärvelle tai kulki Varangin niemimaalle, osa oli kääntynyt kohti Kuolan niemimaata, osa taas oli jäänyt alemmas Lappiin. Länsipuolta kulkeneet saamelaisten esi-isät levittäytyivät Skandinaviaan pohjoisesta käsin ja kohtasivat 400-luvulla Keski-Skandinavian saamen murretta puhuvan väestön. Suomenniemen sisämaasta pohjoiseen vaeltanut joukko eriytyi neljäksi eri murretta puhuvaksi ryhmäksi viimeistään 500-luvulla ja myöhemmin ne hajosivat useimmiksi alamurretta puhuviksi ryhmiksi. Pohjoisessa saamelaisten esi-isät olivat kohdanneet väestöä, joilta he omaksuivat luontoon liittyviä sanoja ja uskonnollisia tapoja, kuten vainajien hautaamisen kivihautoihin – joita on löydetty esim. Varangin niemimaalta sekä Norjan ja Ruotsin sisämaa-alueilta – tai karhunhautaperinteen – vanhin karhunhauta ajoittuu 200–300-luvulle Luoteis-Norjaan. 300-luvulta alkaen saamelaisten osuus pohjoisen seudun kokonaisväestöstä vahvistui sukupolvi sukupolvelta.

1800-luvun alkuvuosikymmeninä Jaakko Fellman kirjoitti ylös saamelaisilta kuulemansa laulun “Same aednam alggo-olbmui pirra”, joka kertoo saamelaisten löytämästä ja anastamasta maasta, jota asutti toinen eri kieltä puhuva väki. Tämä olisi väistynyt asuttamaan Tenon alajuoksua, Porsse-joen vartta, joka on Norjan puolella. Perimätieto ajoittuu noin 300-luvulle. (Fellman 1906, 154.)

Lähteet:

https://tekniikanmaailma.fi/tutkimus-muinaiset-ruotsalaiset-metsastaja-kerailijat-olivat-yllattavan-etevia-metalliseppia-ruotsista-loytyi-yli-2-000-vuotta-vanhoja-sulatusuuneja/

Kivihaudat – saamelainen hautaustapa?

Bïernh juvleminie – Haudatut karhut: arkeologisia ja sanastohistoriallisia näkökulmia eteläsaamelaiseen karhuperinteeseen

Piha, Minerva, Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa – Kielititieteellis-arkeologinen näkökulma, Turun yliopiston julkaisuja, Turku 2020.

Fellman, Jacob, Anteckningar under min vistelse Lappmarken II, Finska litteratursällskapets tryckeri, Helsingfors 1906.

29.5.2022tekstinaura Ei kommentteja

Skandinavia 900-luvulle saakka

Skandinaviasta on käytetty antiikin ajoista lähtien useita eri nimityksiä. Antiikin aikana hatara tietämys silloisesta maailman pohjoisesta reunasta ulottui ainakin Skandinavian etelärannikolle. 300-luvulla eaa. kreikkalainen tiedemies Pytheas käytti pohjoisesta alueesta nimitystä Thule. Thule-nimitystä käytti myös Procopius 550-luvulla jaa. Hänen mukaansa Skandinavia oli valtavan laaja saari. Hänen aikalaisensa Jordanes kuvailee tätä saarta, jota hän kutsui Skandzan nimellä, katajan lehden muotoiseksi, jolla on pullistuneet sivut ja joka kapenee etelässä pitkästä päästään (Ruotsin eteläkärki). Hänen lähteenään oli Pomponius Mela, joka kertoi Codanoniasta, eli Plinius Vanhimman käyttämän nimityksen mukaan Scatinaviasta, joka sijaitsi Codanianlahdella. Tämän on tulkittu tarkoittavan Kattegatia, merialuetta Tanskan ja Ruotsin välissä. Pomponius Mela kuvasi saaren sijaitsevan Veikselin edessä. Veiksel on iso joki, joka laskee Itämereen Puolan rannikolla. Saaressa oli suuri järvi, josta lähti Vagus-joki. Järvi on mahdollisesti Vänern. Saaren länsi- ja pohjoispuolta ympäröi valtava meri ja itäpuolella oli maasilta, johon päättyi siellä päin vellova Germaanienmeri. Tämä meri on Pohjanlahti. Siellä oli havaittu monia pieniä saaria eli Ruotsin ja Suomen saaristoa.

Procopiuksen mukaan saaren eteläpuolta asutti 13 heimoa, mutta pohjoispuoli olisi ollut asumaton. Jordanes taas kertoi, että Skandzan pohjoisosassa asuivat maata viljelevät finnit (suomalaisten esi-isät), riistasta elivät skrerefennit (saamelaisten esi-isät) sekä rannikolla, napapiirin pohjoispuolella adogit-heimo. Procopius käyttää skrerefenneistä nimitystä skrithiphinoi. Paulus Diaconus (n. 787 jaa.) sijoittaa scritobini-kansan asuttamat seudut napapiirille ja ehkä tätä pohjoisemmas.

Adogit-heimon nimitys saattaa viitata sanaan háleygir, joka olisi muotoutunut muotoon Hålaganland, tai vaihtoehtoisesti Andøyan väkeen. Andøya on saari Hålaganlandin länsipuolella. Norjalainen viikinki Ottar Haalogatilainen (800-luvun loppupuolella), oli kuvannut matkaansa Bjarmiaan. Tarina on talletettu Wessexin kuningaskunnan Alfred Suuren päivittämään Orosiuksen maailmanhistoriaan. Kiertäessään Jäämeren rannikkoa Ottar oli nähnyt ainoastaan finnejä, tarkoittaen nimityksellä saamelaisia, kunnes hän oli ohittanut Kuolan niemimaan ja tullut Vienan merelle. Bjarmia sijaitsi mereen laskevan ison joen suulla. Sitä asutti permiläinen, tšuudilainen tai vepsäläinen kansa. Nämä puhuivat saamelaisten puhuman kielen kaltaista kieltä. Talonpoikaispäällikkö Ottar oli kerännyt omaisuutensa kaupankäynnillä, poro-omaisuudellaan ja saamelaisten verotuksella.

Suomenniemellä finnien asutus oli keskittynyt lounaisrannikolle ja rannikkoa pitkin Etelä-Pohjanmaalle saakka sekä laajentunut vesireittejä pitkin sisämaahan. Vaurautta toivat maa- ja karjatalous sekä saamelaisten kanssa käyty turkiskauppa. Kveenien eli kainuulaisten eli suomalaisten talonpoikien aika Tornionjokilaaksossa oli vasta tulossa viimeistään 1100-luvulla.

https://www.tiede.fi/artikkeli/jutut/artikkelit/paallikko_ottarin_kuvaus_pohjolasta_paasi_maailman

https://saamelaisensyklopedia.fi/wiki/Goottien_historia

https://saamelaisensyklopedia.fi/wiki/Goottien_sota

https://saamelaisensyklopedia.fi/wiki/Langobardien_historia

https://en.wikipedia.org/wiki/H%C3%A5logaland

https://en.wikipedia.org/wiki/Scandza

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pytheas

https://www.kielikello.fi/-/itameri-pintaa-syvemmalta

26.5.2022tekstinaura Ei kommentteja

Runouden kymmenen oppia

Kun perehdytään runouteen, aikaisemmat uskomukset joudutaan kyseenalaistamaan. Runouden ensimmäinen oppi on muutos. Toinen on liike. Kolmas on laajentuminen. Runo(us) kaataa rajoja. Neljäs oppi on tyhjentymättömyys. Viides on vaikuttavuus. Kuudes on traditio ja seitsemäs kaanon. Kahdeksas on uusiutuminen. Yhdeksäs ajattomuus. Kymmenes avaa sen, jolle ei ole sanoja. Tätä on runous.

17.5.2022tekstinaura Ei kommentteja

Runon metafysiikkaa

Runous on alkuperäisten asioiden äärellä olemista.

Runo, ajatukset yhtä lailla: tilaa, suunta ja tunnelma.

Runo on luonnollista asettumista jonkin ääreen ja luonnollista kieltä.

Runo on lukijan henkilökohtainen kokemus. Siksi se ei tarvitse selittäjää.

Runo ei ole muotoa eikä keinoa, ei osattua. Se on elettyä. Muodot ja keinot seuraavat sitä.

Runo on peili. Sillä on sinun äänesi, sinun sanasi ja sinun maailmasi.

Runon ilmavuus perustuu sanoman ja runokuvien tasapainoon, jossa vähemmän on enemmän. Runo on enemmän tila kuin piste.

Tila pitäisi nähdä mahdollisuuksina. Tila välittyy, kun se jätetään auki.

Runo on epätäydellinen jäädessään vajaaksi ja siksi sillä on tilaa tulla tulkituksi eri tavoin.

Vähäeleisyys antaa tilaa tulkinnalle ja voi tuottaa voimakkaan lukukokemuksen, koska tunne kasvaa varjosta tai laidalta käsin tai se äkkiä yllättää.

Runon hämärä on kirjoitettu tarkasti.

Oma ääni kuultaa läpi.

Kirjoittajalla on kielen taju. Sanoissa runon henki.

Merkitys edellyttää suhdetta johonkin. Suhde on läsnäoloa, läsnäolo kokemista.

Kirjoittajan mieli on notkea kuin taikina ja se kääntyy mihin tahansa asentoon.

Ei niinkään se millaisia viisauksia painetaan löydettäväksi, vaan millaisen merkityksen lukija niille antaa.

Runollinen tila on pelkän äärellä, koska kirjoittaja on pelkän äärellä. Puhtaat tunteet (ilo, suru, rakkaus, viha ja pelko), aistivoima, äly ja intuitio. Kirjoittaminen on hengittämistä.

Runollinen tila avautuu, kun mitään muuta ei ole jäljellä. Runo on sen sanoittamista.

7.5.2022tekstinaura Ei kommentteja

Murharova

Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua -kirjan kansi — Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).

Kirjassaan Tietoja Sodankylän ja Kittilän pitäjien aikaisemmista ja myöhemmistä vaiheista G. A. Andersson on kuvaillut 1800-luvun lopulla Kemikylässä muisteltua legendaa Murharovasta, jonka mukaan venäläiset tuhosivat saamelaiskylän. Sotajoukko oli saapunut kosto- ja ryöstöretkelle Kemikylään vuonna 1594 osana Ruotsin ja Venäjän Pitkän vihan pitoa. Vuoden saattaa päätellä Kemikylän 1595 voudintilistä. Tiliin oli kirjattu viisi verolappalaista, joista neljän merkinnät päättyivät kyseiseen vuoteen. Kun lappalaisen viimeisen verovuoden tietoa verrataan muihin Pitkän vihan vuosien 1570–1595 vastaaviin tietoihin, huomataan, että muutos on ollut varsin dramaattinen. Koska veriteko oli tapahtunut jokien jäästä vapautumisen jälkeen ja ennen kuin kemikyläläiset olivat ehtineet siirtyä kesäkylään Kemijärven rantaan, voidaan hyökkäys ajoittaa touko- kesäkuulle. Silloin naiset, lapset ja vanhukset olivat vielä jääneet leiriin miesten siirryttyä omille asuinkentilleen. Venäläiset saapuivat vesitse Nuortin kautta Sotajoelle, Sotataipaleen yli Vuohtijoen latvoille ja Kemijoelle, jonka rannassa oli saamelaiskylä Kairijoen suun vastapäätä. Kylä tuhottiin lähes viimeiseen asukkaaseen. Legenda antoi kaiken kunnian sompiolaiselle lovinoita Akmeelille ja hänen veljelleen, mutta ilmeisesti lappalaiset ja venäläiset olivat päätyneet yhteenottoon. Siinä yhteydessä mahdollisesti neljä Kemikylän saamelaismiestä sai surmansa. Tulkintani ei ole aukoton, koska ei ollut saatavilla kahden seuraavan vuoden voudintiliä. Hyökkäyksellä oli seurauksensa. Verovuosina 1598 ja 1599 asuinkentilleen kävivät ainoastaan kahden perhekunnan miehet, Iänjoutsi Aikasarrianpoika ja hänen kaksi poikaansa Hannu ja Vallia sekä veljekset Piera ja Antti Antinpojat, jonka isä Antti Tennonpoika oli yksi neljästä kahakassa menehtyneistä. Toiset kolme olivat Antin veli Päiviä, Mieliä Morottanpoika ja ensimmäistä vuottaan verolappaisena toiminut nuori Tuutia Aikasarrianpoika. Koska legendan mukaan vain kaksi raskaana ollutta naista jäi hyökkäyksessä henkiin, tarkoitti se sitä, että miltei koko kylän tuleva sukupolvi oli menehtynyt. Kolme iäkkäämpää kylän lappalaismiestä palasi asuinkentilleen ja kykeni veronmaksuun vasta vuosina 1601–1606 sekä vartuttuaan surmansa saaneen Päiviä Tennonpojan neljä poikaa asettuivat asuinkentilleen vuosina 1606–1610. Lisäksi Kuolajärveltä saapui kaksi tulokasta vuosina 1598–1599, yksi vuonna 1606 ja neljä vuonna 1616. Pitkän vihan jälkeen 1600-luvun alkuvuosille saakka oli ollut useita kato-, nälkä- ja hallavuosia. Seuraavan vuosikymmenen puolessa välissä alkoi kylässä nousukausi.

5.5.2022tekstinaura Ei kommentteja

Runon kaari

Onnittelurunossa ja muissa tiettyä tarkoitusta varten kirjoitetuissa runoissa olemus (aikaansaa sen mikä runo on) määrittää käyttötarkoitusta. Käyttötarkoitus liittyy osaltaan tekstin tulkinnan rajaamiseen. Runokirja ja runon muoto ohjaavat lukemaan runoa runona. Runon avaruus on kuitenkin kielessä – miten sanat ja säkeet ovat suhteessa toisiinsa, miten säkeet keskustelevat – kieli säilyttää runossa määrittelemättömyytensä, joka on sen olemus ja se ei määrää runon käyttötarkoitusta.

Aiheen tehtävä on rajata sisältöä. Sen sijaan sitaatti saattaa olla mahdollisuuksiltaan avarampi, sillä kun se irrotetaan asiayhteydestään, se menettää myös kontekstinsä ja siksi sen merkitys leijuu. Kirjoittaminen tarvitsee jonkin ankkuroivan tekijän alkaakseen. Usein runossa se on kuva ja siihen liitetty tunne (ne voivat olla ristiriidassa keskenään, esim. Yrjö Jylhän runossa Häätanhu.) tai kuva ja sille vieras ajatus. Sitaatin ei tarvitse määrätä runon näkökulmaa, vaan sen voi ajatella sijaitsevan vaikkapa keskellä runoa. Sitaatin merkitys voi muuttua alkuperäisestä kirjoittamalla sen ympärille säkeitä, joka muodostaa kontekstin. Sitaattia ei tarvitse pitää runossa tai sen voi korvata omalla säkeellä.

Omaäänisyys on tasapainoilua henkilökohtaisen ilmaisun (ajatuksen kompleksisuuden ja ilmaisutaidon) sekä yhteisön (lukijan) ymmärrystason ja runokielen lukutaidon välillä.

30.4.2022tekstinaura Ei kommentteja

Erilaisia tapoja kirjoittaa ja puhujia runossa

Teemavetoisessa kirjoittamisessa kirjoitetaan jotain kohti. Sen ongelmana voi olla staattinen lopputulos. Kun kieli vie kirjoittamista, ei tiedetä lopputulosta. Runon ajatus muuntuu toinen toisikseen. Sen vaarana on ajatuksen eksyminen ja kokonaisuuden hajoaminen.

On hyvä muistaa, että runo käsittelee vain yhtä asiaa. Asian voi päättää sen jälkeen, kun aineistoa on kertynyt tarpeeksi ja voi muokata runoa, jonka seurauksena syntyy tasapaino muodon, kielen, tyylin ja sanoman välillä. Runo ei sisällä liikaa eikä liian vähän kuvia, vaan sopivasti. Ne vaikuttavat runon tulkintaan.

Runoa voi kirjoittaa niin, että kirjoittaja itse on runon puhuja. Tällöin runo on oman elämäntarinan piiriin kuuluvaa kerrontaa ja rinnastuu muistelmiin. Silloin ei ole väliä onko kerronta proosaa vai runoa, ne palvelevat samaa tarkoitusta. Runoa voi kirjoittaa siten, että sen puhuja on minä-muotoinen, mutta runo ei kerro kirjoittajastaan, vaikka runossa voidaan käyttää oman elämän aineksia. Oman elämän ainekset ovat kirjoittajastaan vahvasti etäännytettyjä silloinkin, kun puhujana on joku muu kuin minä-muotoinen lyyrinen minä. Runoa voi kirjoittaa silläkin tavalla, että runosta välittyvät tuntemukset ovat kirjoittajan lavastamia. Silloin kirjoittajan näkökulma voi tulla esiin teoksen näkökulmasta.

23.4.2022tekstinaura 1 kommentti

Kinkkisiä kysymyksiä

Milloin asiayhteydestään irrotettu lause muuttuu sisällöltään uudeksi ja tuoreeksi?

Lause muuttuu heti kun sillä ei ole viitekehystä. Jokainen lukutilanne luo sille uuden viitekehyksen. Lause ei automaattisesti muutu tuoreeksi, vaan kun se tuodaan osaksi sellaista asiaa, jossa lausetta ei ole totuttu näkemään, se muuttuu tuoreeksi, jos se lisää tekstiin uusia merkityksiä ja tuottaa lukijassa tuntemuksia. Irrallista lausetta voi tuoreuttaa vaihtamalla siinä oleva sana odottamattomampaan, vaihtamalla lauseen näkökulma jne. Kaikki tuore ilmaisu tuottaa lukijassa tunnetta. Tutut ilmaisut eivät sitä tuota.

Milloin lainauksen ja uuden runon raja hämärtyy?

Lähtökohtaisesti lainaus ei voi olla koko runo. Lainaamista käsitellään tekijänoikeuslaissa. Uusi runo ylittää teoskynnyksen, kun se on omaperäinen ja ainutlaatuinen, ei plagiaatio. Lainauksen ja uuden runon raja hämärtyy ehkäpä silloin kun lainaus puetaan muotoon, jossa se saa useampia merkityksiä, esim. antamalla sille otsikko tai jakamalla se säkeisiin eli kun lainauksen merkitys muuttuu. Selkeä raja on silloin kun lainauksen merkitys kirjoitetaan uudella tavalla eli sama sanoma, mutta uusilla sanoilla. Lainausta käytettäessä oma teksti pitää olla laajempi kuin lainaus. Parodia ja pastissi eivät ole plagiaatteja.

Miten saada eri asiayhteyksistä irrotetut lauseet kommunikoimaan keskenään?

Tunnista lauseiden välillä oleva uusi asiayhteys. Hahmota runokokonaisuus valmiista raakatekstistä ja tee valintoja niin, että runosta tulee kaikin puolin tasapainoinen.