Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
G. A. Anderssonin keräämistä muisteluksista Kemikylässä 1880-luvun alussa voi huomata, että siellä tunnettiin kylien muodostuminen legendan esittämällä tavalla. Tiedettiin, että saamelaisia oli seudulla asunut ammoin, mutta uudisasukkaat olivat rakentaneet kylien kantatalot. Tähän liittyen Sallan rovasti ja sukututkija Erkki Koivisto oli noudattanut samaa ajatuskulkua. Hän oli kirjannut jokaisen Sodankylän, Sompion ja Kemikylän suvun alkaneen uudisasukkaasta. Koivisto oli rakentanut sukututkimuksessaan talonpoikaisen Itä-Lapin alun. Saamelaiset olivat sulautuneet suomalaisiin ja lakanneet olemasta. Tässä käsityksessä oltiin yleisesti. Pitkään vaikuttaneen mielikuvan taustalla Anderssonin kohtaamat muistelijat olivat pitäneet itseään suomalaisina eivätkä saamelaisina.
Erään Anderssonin keräämän tarinan mukaan kaksi venekuntaa lähti sauvomaan kilpaa Kemijärveltä. Tarina jatkuu: Toinen venekunta Tenniöjoelle tultuaan nousi ja nousi, kunnes pääsi nykyiseen Nousun kylään saakka. Täällä venekunta nousi maihin ja perusti talon, jota alettiin kutsua Nousuksi. Tarinan mukaan Nousun sukua oli pidetty juuriltaan suomalaisena ja uskotun tulleen Kemijärveltä. Jopa Nousu-nimikin oli saanut kansanomaisen selityksen.
Nykyään tiedetään, että saamelaisista polveutuneet Kemikylän asukkaat olivat ottaneet talonpoikaisen elämäntavan tukemaan omaa elinkeinoaan 1700-luvulla. Vielä 1790-luvulla esim. Värriöjoen suulla asunut saamensukuinen Martti Martinpoika Nousu oli nojautunut huomattavasti vähemmän talonpoikaiselinkeinoon kuin 60 vuotta aikaisemmin Ulmajansuunmaalla asunut uudisasukas Matti Erkinpoika Karppinen. 1850-luvulla pidetyt uudisasukkaista ja saamelaisista polveutuneiden talot olivat varustuksiltaan samanlaisia. Elinkeinojen kaltaistumisen lisäksi suvut olivat ehtineet sekoittua keskenään. Sotien jälkeen vanhan elämäntyylin tarvekalut ja muut esineet heitettiin maakuoppaan ja tilalle otettiin nykyaikaisia välineitä; heitettiin maakuoppaan esineitä, jotka nykyään symboloisivat saamelaisuutta, ja liityttiin vielä kiinteämmin osaksi yleissuomalaista maatalouskulttuuria. Elettin ajassa ja valinnoilla helpotettiin elämistä. Se oli arvovalinta, vaikka sitä ei sillä tavalla ajateltu.
Saamelaisjuurien unohtaminen on kestänyt vuosisatoja. Niiden elvytys on kestänyt kolmekymmentä vuotta. Ihminen on juuriensa summa.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen Kemijärven tietokannan syntyneet-vihityt-kuolleet 1698–1746 sivuilta olen poiminut tietoja Kemikylän asukkaista. Syntyneiden lisäksi on mainittu heidän kumminsa, vihittyjen tietoja yhdistämällä esim. Genin tietoihin tunnistetaan puolisoiden suvut ja kuolleissa usein mainitaan lapsen nimi, jota ei ole ilmoitettu esim. Genissä. Vaikeutena liennyt yhdistää lapsi hänen perheeseensä. Koottuani kirjassani “Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua” Kemikylän suvut ja perheet, yhdistämisen yrittäminen kävi mielekkäämmäksi. Aloitetaan Kuolleiden luettelosta.
Kuolleiden luettelo sisältää nimet vuodesta 1698–1710. Tämän jälkeen Kemikylän kuolleita ei ole nimetty Kemijärven listoissa, vaikka siellä onkin Kuolajärven lappalaisia.
[kuva 21]:
15.8.1705 Kemikylä Lisbetha Erkintytär.
22.8.1705 Kemikylä Elsa Erkintytär.
11.7.1706 Kemikylä Kirsti Pekantytär.
13.7.1706 Kemikylä Antti Antinpoika.
15.7.1706 Kemikylä Kirsti, Hannu Pekanpojan tytär.
Lisbetha ja Elsa Erkintyttäret lienneet Ulmajansuunmaalla eläneen uudisasukas Erkki Telniön tyttäriä. Muita Erkki-nimisiä miehiä ei Kemikylässä asunut vuoden 1705 vaiheilla henkikirjojen mukaan. Kirsti Pekantytär liennyt lappalainen. On muutamia vaihtoehtoja nimetä hänet kylän eri kotakuntiin, mutta sopivan ikäinen isäehdokas olisi ollut vuonna 1696 edesmennyt Pekka Tuomaanpoika. Antti Antinpoika liennyt lappalaisen Kirsti Antintyttären veli. Kirsti avioitui Iivari Jönsön kanssa muutamaa kuukautta ennen veljensä kuolemaa. Listan viimeinen Kirsti oli lappalaisen Hannu Pekanpojan tyttären nimi. Hannu taas oli kymmenisen vuotta aikaisemmin nälkään menehtyneen Iivari Pekanpojan veli, siten Kirsti oli Anna Nousun serkku.
Vihittyjen luettelo ei sisällä kemikyläläisten osalta 1710-lukua. Tuossa vaiheessa kylä tuntuu pysähtyneen. Mahdollisesti ei ollut 1690-luvulla syntyneitä nuoria, jotka olisivat perustaneet perheitä ja siksi ei myöskään syntynyt kylään lapsia. Sen sijaan kanssakäyminen kuolajärveläisten kanssa kävi varsin vilkkaana.
21.5.1699 Matti Hannunpoika Nousu Kemikylästä ja Anna Juhontytär samasta kylästä. [kuva 1]
1.4.1706 Iivari Jönsö Kuolajärveltä ja Kirsti Antintytär Kemikylästä. [kuva 2]
27.12.1720 Hannu Matinpoika Nousu Kemikylästä ja Kuolajärveltä Kristiina Juhontytär Saija, joka oli Kaapo Saijan sisko. [kuva 51]
20.2.1726 Marketta Martintytär Nousu Kemikylästä ja Iivari Tuomaanpoika Miulus Kuolajärveltä, joka oli Pekka Tuomaanpojan ja Marketta Tuomaantyttären veli. Marketta oli Hannu Juhonpoika Jönsön puoliso ja tämä Iivari Jönsön veli. [kuva 52]
Syntyneiden luettelossa kummit oli ryhmitelty sukupuolen mukaan. Vasemmalla puolella olivat miehet ja oikealla naiset. Kummeina saattoivat toimia avioparit tai naimattomat, mutta he tunnustivat luterilaisuutta, olivat täysi-ikäisiä ja taitoivat katekismuksen. Kummien määrä oli kahdesta kuuteen. Kummeina ovat voineet toimia perheen luotetut, ystävät ja sukulaiset. Vuoteen 1721 saakka täysi-ikäinen oli vähintään 15-vuotias ja sen jälkeen 21-vuotias.
20.10.1706 syntyi Elsa, Matti Nousun tytär. Kummeina Martti Nousu, Susanna Elsantytär, Pekka Halonen ja Elsa Mikontytär. [kuva 13]
Jos kummiksi nimetty Pekka Halonen oli Pikkuarajärven rannalla asuneen Heikki Värriön poika, olisi tämän pitänyt syntyä viimeistään vuonna 1691. Asia ei liene sillä tavalla. Erkki Telniön poika Pekka taas syntyi samana vuonna kuin Elsa, jolloin kummi-Pekka on ollut ulkopaikkakuntalainen. Asetelma kertoo lappalaisten ja suomalaisten luontevasta yhdessäelämisestä 1700-luvun alussa.
7.2.1706 syntyi Brita, Martti Nousun tytär. Kummeina Matti Nousu ja Anna Juhontytär sekä Matti Matinpoika ja Anna Hannuntytär. [kuva 13]
21. 7.1717 syntyi Johannes, Kaapo (Juhonpoika) Saijan ja Kaisa Oulantytär (nuoremman) Tennon lapsi, Kummeina Martti Nousu, Heikki Heikinpoika, Matti Ollinpoika, Marketta Juhontytär, Kaisa Ollintytär ja Kaisa Matintytär. [kuva 57]
3. 2.1718 syntyi Elsa, Tuomas Miuluksen lapsi. Kummeina Hannu Pekanpoika, Inkeri Pekantytär, Heikki Erkinpoika, Kirsti Antintytär, Anna Iivarintytär. [57]
Hannu Pekanpoika saattaa olla Hannu Piettarinpoika, jota patronyymia olen käyttänyt Kemikylän vuoden 1643 henkikirjasta alkaen siinä olleen kirjauksen mukaan. Kirsti Antintytär lienee miehensä kautta Jönsö sekä Anna Iivarintytär sukunimeltään Nousu.
17.10.1719 syntyi Juho, Iivari Juhonpoika Jönsön ja Kirsti Antintyttären (synt. Kemikylässä) lapsi, Kummina Elsa (Hannuntytär) Nousu, Heikki Ahonen, Kalle Oinas, Hannu Ollinpoika, Kristiina Pallari ja Marketta Martintytär. [kuva 57]
Kummi Elsa Nousu oli Matti ja Martti Nousun sisko, joka asui Kemikylässä Kehtomaalla vielä loppuvuodesta 1719. Pian sen jälkeen hän muutti perheineen Sodankylään.
7.5.1727 syntyi Elsa, Pekka Miuluksen lapsi. Kummeina Niilo Jouni, Maria Halonen, Paavo Luiro, Brita Siivola, Juho Heckman, Marketta Nousu. [65]
16.2.1728 syntyi Hannu, Hannu Miuluksen lapsi. Kummeina Olli Tohmo, Maria Ollintytär, Matti Kostamu, Marketta Nousu, Paavo Halonen, Marketta Luiro. [65]
17.7.1728 syntyi Anna, Tuomas Miuluksen lapsi. Kummeina Olli Tohmo, Maria Heikintytär, Niilo Jouni, Walpuri Pekantytär, Lauri Halonen, Elsa Nousu (Matintytär). [66]
7. 2.1730 syntyi Juho, Pekka Tuomaanpoika Miuluksen ja Marketta Juhontytär Saijan lapsi. Kummeina Hannu (Matinpoika) Nousu, Pekka Koria, Marketta Tenno, Kaisa Tenno ja Agneta Miulus. [kuva 66]
19.12.1730 syntyi Maria, Matti Oulanpoika Kallungin eli Aatsingin (Tuomas Törmäsen isä) ja Kaisa Matintytär Sotkan tytär. Kummeina Marketta Nousu (Matintytär), Malin Antintytär, Pekka Halonen ja Iivari Miulus. [kuva 67]
1750-luvun lopulla Maria Aatsinki kävi Olli Hannunpoika Nousun vaimoksi. Olli perusti Kuoskun kantatalon. Kaisa Sotka kävi toisen kerran avioon Pekka Hannunpoika Nousun kanssa. Pekka muutti äitinsä kanssa Hannu Nousun kuoltua Kuusamoon, jossa tapasi vaimonsa. Pekka Nousun toinen vaimo oli Elsa Matintytär Tenno, joka oli Hannu Oulanpoika (nuoremman) Tennon pojantytär.
Kummina toiminut Pekka Halonen liennyt Erkki Telniön poika Pekka, joka avioitui Kittilään ja otti sukunimekseen Pulli vuonna 1731.
13. 5.1733 syntyi Olli, Matti Sotkan lapsi. Kummeina Martti Nousu, vaimo Elsa, Antti Keitsa, vaimo Kaisa (Heikintytär Mursu), Sigfried Halonen (Erkki Telniön poika) ja Elsa Nousu (Matintytär). [kuva 68]
Oliko Matti Sotka Kaisa Matintytär Sotkan lähisukulainen? Hän ei kuitenkaan asunut Kemikylässä, vaikka kaikki kummit olivatkin sieltä kotoisin. Jokin yhteys Matti Sotkalla oli Kemikylään. Vertailtaessa Olli Sotkan ja Maria Aatsingin kummeja, on päällekkäisyyksiä Nousun ja Telniön suvuissa. Mahdollisesti Matti Sotka asui Kuolajärvellä.
28.4.1735 syntyi Erkki, Erkki Erkinpoika Märkäjärven lapsi. Kummeina Martti Nousu, Elsa Tenno, Hannu Hannunpoika, Aili Kaikkonen, Antti Peuna ja Liisa Kärppä. [kuva 70]
Genin mukaan Märkäjärvi-nimeä on käytetty Tennon Oula-veljesten sukupolven yhteydessä sekä nuoremman Oulan Hannu-pojan yhteydessä. Se on saanut nimen asuinpaikasta. Erkki Märkäjärvi oli Märkäjärven talosta, mutta ei ollut sen isäntä.
Kummiluettelossa Martti Nousun oikealla puolella on nimi Elsa Tenno. Elsa saattaa olla Martti Nousun puoliso, joka on elänyt noin 1680–1743. Mahdollinen vastaavuus olisi Genin mukaan Elina Saarantytär Tenno, jolla oli Brita niminen sisko. Genin tiedot ovat sisaruksista niukat. Sen sijaan kun verrataan Saaran ja hänen veljiensä Oula vanhemman ja Oula nuoremman lasten nimiä Martti Hannunpoika Nousun lasten nimiin, on yhtenevyys merkittävä. Martin viiden lapsen kaimoja ovat vanhemman Oula Tennon neljästä lapsesta Marketta ja Saara, nuoremman Oula Tennon neljästä lapsesta Kaisa ja Marketta sekä Saara Tennon kahdesta tiedetystä lapsesta Brita. Kääntäen Martti Nousun neljän tyttären nimet olivat myös Tennon sisaruksilla. Lisäksi vuonna 1717 Martti Nousu oli Kaisa Oulantytär (nuoremman) Tennon lapsen kummisetä. Siksi voi nostaa esille ajatuksen, että Martti Nousun vaimon suku olisi Tenno.
Miuluksen neljä veljestä olivat lapsiensa Nousun kummeja jopa yli kymmenen vuotta vanhempia. Suvut olivat olleet pitkään erityisissä väleissä, ehkä jo Hannu Hannunpoika Nousun ajoilta.
Iivari Jönsön puoliso Kirsti Antintytär oli läheinen Elsa Hannuntytär Nousulle jo ennen muuttoaan Kemikylästä Kuolajärvelle.
Tuomas Aatsinki eli Törmänen oli suvultaan tuttu Nousun suvulle jo hänen isänsä Matti Oulanpojasta alkaen. Hannu Hannunpoika Nousu otti Tuomaan ottopojakseen, ja tämä peri aikanaan Törmäsen savun. Se kertoo paljon sukujen lämpimistä väleistä.
Saijan ja Nousun suvut ovat kietoutuneet ajansaatossa yhteen Kaapo Juhonpoika Saijan ja hänen siskonsa Kristiinan ajoista. Kristiinasta tuli Hannu Matinpojan puoliso ja Kaapon eräät jälkeläiset jatkoivat Nousun kylässä Törmäsen talon pitoa 1800-luvulla.
Matti Sotka liennyt tulokas Kuolajärvellä. Tästä huolimatta molemmat Nousun suvut asettuivat Sotkan pojan kummeiksi. Eleellä sidottiin sukuja lähemmiksi.
Runoudessa on kyse hakeutumisesta uuteen näkökulmaan. Sen omaksuminen on työlästä, koska tuttuus on painava karistaa. Asettumalla erilaisiin näkökulmiin, esim. kirjoittajan asemaan, runo voi näyttäytyä erilaiselta kuin lukijan asemassa. Kun on kyse omasta tekstistä, kirjoittaja ja lukija eriytyvät omiksi näkökulmikseen: on runon ajatus (kirjoittajan tarkoitus / lukijan tulkinta siitä) ja se miltä runo näyttää. Kun näkökulmat ovat tulleet yhdeksi, lukija kokee kuin runo olisi kirjoitettu juuri hänelle.
Runon olemus ei ole merkityksessä, vaan tulkinnassa ja kokemisessa. Keskeistä runossa on se, miten ohjataan lukijaa. Runokäsitteiden käytön ideana on analyysissä ohjata runoa sellaiseen muotoon, josta lukija voi tuntea saman kuin kirjoittaja. Vertaa toisen ja omaa lukukokemustasi omasta runostasi ja mieti miksi ne saattavat erota ja sen jälkeen mieti miten muokata runoa, jotta ne yhtyvät. Tai sillä ei ole väliä. Runo puhuu monella eri merkityksellä, mutta sen pitäisi puhutella lukijaa.
Runon toimivuus riippuu ainakin runon käyttötarkoituksesta. Teeman tunnistaminen on tulkinnan lopputulos. Se riippuu mitä asioita on tulkinnassa huomioitu ja jätetty sivuun. Nämä valinnat tekee analysoija. Toisaalta runo voi ohjata eri lukijoita kiinnittämään huomiota samoihin kohtiin. Sen voi tehdä esim. rakentamalla runoon antiteesin. Kääntäen, kaikki runon huomionkohdistajat sisältävät keskeistä merkitystä runon analyysin kannalta.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
G. A. Andersson keräsi Kemikylän eri puolilta tarinoita seudun asuttamisesta vuonna 1886. Tarinat olivat rakentuneet yhdistelemällä eri ikäisiä tapahtumia, jotka juonen kannalta kuuluivat näennäisesti yhteen. Siinä oli korvattu nuoremmilla osilla vanhempia, mutta jättivät niistä tarinaan jotain vihjeitä. Kaikissa kolmessa tarinassa yhteistä oli uskomus, että ensimmäiset asuttajat olivat uudisasukkaita.
Kaksi tarinaa oli keskenään samantapaisia. Niissä yhdistyi kilpasauvonta ja Kemikylän asuttaminen. Ensimmäinen varhaisempi tarina alkoi Kemijärveltä ja päättyi tiettyjen kantatalojen asuttamiseen ja toinen Kemikylän Kyläseljästä ja päättyi tiettyjen kylien asuttamiseen. Sen sijaan kolmas tarina oli toisenlainen. Tulijoiden suunta oli (Kuolajärven) Sotkajärven seudulta eivätkä he sauvoneet kilpaa. Tarinoiden näkökulmista voi havaita muistelijan asuinpaikan vaikutuksen kerrontaan: martinkyläläinen kertoi sauvomisen edenneen Tenniöjokea ylöspäin ja nousulainen samaa jokea alaspäin.
Nousulla kerrottu tarina muistutti Martinkylällä kerrottua siten, että tarinoissa mainittiin henkilöiden etunimet ja kylät, jonne he asettuivat asumaan. Nousulla kerrotun tarinan tyyli vaikuttaa olevan samalta ajalta kuin Martinkylällä kerrotun tarinan, mutta itse tarina on vanhempi, ajalta ennen uudisasukkaiden saapumista. Tätä nousulaiset eivät enää muistaneet 1880-luvulla.
Ensimmäisen tarinan henkilöitä olivat Karppinen ja tuntemattomaksi jäänyt henkilö, jotka olivat venekuntien perämiehiä. Tarinan mukaan Karppinen perusti Pelkosenniemellä Pulskan savun, jota myös kutsuttiin Karppiseksi. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö perusti Kemikylään tultuaan Nousun savun. Tässä tarinassa on kaksi tarinaa yhteenliitettynä, lisäksi tarina on tiivistynyt ja sen vuoksi jollain keskeisillä sanoilla on useampi merkitys. Siinä viitataan sekä Pelkosenniemellä sijaitsevaan Pulskan taloon että Nousun kylään, jonne oli rakennettu Karppisen (tunnetaan myöhemmin Pulskana) ja Nousun savut. Pelkosenniemen Pulskan talo voi sisältää vihjeen toisen venekunnan perämiehestä, joka olisi asettunut Sompion Alaperälle uudisasukkaaksi samaan aikaan kuin Karppinen oli asettunut Kemikylään ensimmäisen kerran. Siten voidaan ajoittaa tarinan alkutilanne. Karppinen tunnistetaan tarinan Pulskan/Karppisen savun vihjeestä, joka ohjautuu Nousun kylään Nousun savun perustamistiedon vuoksi.
Toisessa tarinassa mainittiin Olli, Hannu ja Paavo. Olli asettui Kuoskuun ja Hannu Nousulle. Paavon (sukunimeltään Halonen) asettuminen Savukoskelle taas oli jossain vaiheessa tarinaan lisätty täydentävä osa. Tarinaa voi tulkita, että Olli ja Hannu olivat Kuoskun ja Nousun kylien perustajat. Kaksikko oli saamelaisveljeksiä Ulmajansuunmaalta. Vuoden 1760-vaiheilla Olli Hannunpoika Nousu rakensi savun paikkaan, jota kutsuttiin Kuoskuksi, Hannu on yleinen nimi Nousun suvussa Ulmajansuunmaalla eikä näin voi tietää, kuka Hannu olisi muistelun mukaan Nousun savun perustanut. Ollin veli Hannu oli rakentanut Ulmajansuunmaalla Törmäsen savun, ei Nousua. Siksi ajatukseni kääntyi kahteen tarinassa mainittuihin samanimisiin kemijärveläiseen uudisasukkaaseen, jotka nousivat Tenniöjokea pitkin ylävirtaan 1680-luvulla. Olli Karppisen asettumisesta Kuoskuun on epäsuoraa todistusta, mutta Hannu Karppisen asettuminen Ulmajansuunmaalle Karppisen savuun on varma tieto. Olli Karppisen asettumista tukee päätelmä, etteivät uudisasukkaat halunneet naapureikseen toisia uudisasukkaita. Ollin saapumisen aikaan Kemikylään uudisasukkaiden asuttamia paikkoja olivat Pikkuarajärvi eli nykyinen Värriön kylä, Kehtomaa Martinkylän vieressä ja Ulmajansuunmaa eli Nousu.
Kolmannessa tarinassa mainittiin Sotkajärveltä saapuneet kolme veljestä, jotka olivat Jussi eli Juntti, Hannu ja nimeltä mainitsematon henkilö. Ensimmäinen henkilö asettui Nousulle, toinen Kuoskuun ja kolmas Martinkylään. Kemikylän talonpoikaisaikana ketään talon perustajaa ei saapunut Kuolajärven Sotkajärveltä. Toisaalta muistelijat saattoivat tietää, että eräät Kemikylään asettuneet tulijat olivat kotoisin Sotkajärveltä Muhoksen ja Utajärven välistä. Viitataanko heistä puhuttaessa silloin Karppisiin? Henkikirjat eivät tue kolmen Karppis-veljen ideaa, joista yksi olisi Juho ja toinen Hannu, mutta muisteltuna saatettiin heitä pitää lähisukulaisina ja sekoittaa heidän asuinpaikkansa: Hannu Ristonpoika asutti Ulmajansuunmaata, Olli IIsakinpoika Kuoskua ja Juho Matinpoika Kehtomaata likellä Martinkylää. He eivät asuttaneet näitä paikkoja samaan aikaan, vaikka niin saattoi mieltää parisataa vuotta myöhemmin. Näiden Karppisten olisi pitänyt saapua Kemikylään Kemijokea pitkin ja on kiinnostavaa pohtia miksi juuri tämä muistelus muisteltiin Nousun kylässä eikä Martilla. Päättelen, että pohdintani on väärin. Karppisen suku ei jäänyt Kemikylään. Jäi nimi, jonka toiset suvut ottivat käyttöönsä. Niinpä palaan uudestaan ajatukseeni, että kolme saamelaisveljestä saapui Kemikylään Kuolajärven Sotkajärveltä. Savukosken vanhin yhtäjaksoinen asutus on Nousun kylässä, josta se on levinnyt ympäri kuntaa, juuret ovat saamelaisajassa ja Nousun suku lähtöjään saamelainen.
Tarinoissa mainittuja nimiä on muistelijoiden ollut helppo muistaa, koska ne olivat myös kylien asutushistoriassa käytettyjä nimiä. Nimet ovat vähitellen unohtuneet, jos vastaavuutta ei ollut. Nimet ovat saattaneet säilyä, vaikka henkilöt ovat vaihtuneet tuoreempien tapahtumien korvatessa vanhempia. Tarinat ovat monen ajan summia.
Tulkinnan palat asettuvat kohdalleen kuten palapelissä. Yksi pala sisältää liian vähän informaatiota, mutta yhdessä ne muodostavat selvän kuvan. Ensimmäinen ja vahvin todiste sitoo Hannu ja Piettar Hannunpojat veljiksi. Vuonna 1686 oli oikeustapaus, jossa Inkeri Hannuntytär oli saanut kuolemantuomion, koska hän oli synnyttänyt lapsen serkulleen Iivari Piettarinpojalle. Toinen todiste on nousulaisten muistelus, jossa esitetään Juho, Hannu ja kolmas henkilö veljiksi. Yhdistämällä nämä tiedot tiedetään tarinan henkilöiden nimet. Minne he siirtyivät asumaan tultuaan kylään lienee muisteluksessa mennyt sekaisin. Hannu on nousulaisten esi-isä, Juho siirtyi pois Kemikylästä ilmeisesti Venäjälle ennen vuotta 1643, joten mielekäs asuinpaikka olisi ollut jossain Martin takametsissä ja Piettarin asuinalueeksi olisi jäänyt Kuosku.
Henkikirjoista voidaan lukea milloin kukin uudisasukas oli saapunut Kemikylään. Henkikirjoista saattoi lukea myös nousulaisten muisteluksessa mainittujen saamelaisten tulijoiden nimiä. Tämän jälkeen saamelaisten täsmällisempi saapumisvuosi oli edellyttänyt päättelyä, koska Kemikylän voudintilien ja henkikirjojen välillä on kahdenkymmenen vuoden katkos. Olin aikaisemmin huomannut, että tyypillisesti Kuolajärven saamelaisia saapui Kemikylään ankarien katovuosien jälkeen. Tulkitsin, että kolmelle veljelle sopivin hetki saapua olisi ollut pian Perttulin hallavuoden jälkeen vuosina 1636 tai 1637. Kemikyläläisen Hannu Hannunpojan nimi on vuonna 1638 tehdyssä valituksessa, joka koski talonpoikien harjoittamaa kalastusta ja metsien kaskeamista lappalaisten mailla.
Lähde:
Andersson, G. A. Kemijärven pitäjien vaiheita, Lapin Kansan kirjapaino 1957, s. 38.
Kun perehdytään runouteen, aikaisemmat uskomukset joudutaan kyseenalaistamaan. Runouden ensimmäinen oppi on muutos. Toinen on liike. Kolmas on laajentuminen. Runo(us) kaataa rajoja. Neljäs oppi on tyhjentymättömyys. Viides on vaikuttavuus. Kuudes on traditio ja seitsemäs kaanon. Kahdeksas on uusiutuminen. Yhdeksäs ajattomuus. Kymmenes avaa sen, jolle ei ole sanoja. Tätä on runous.
Runous on alkuperäisten asioiden äärellä olemista.
Runo, ajatukset yhtä lailla: tilaa, suunta ja tunnelma.
Runo on luonnollista asettumista jonkin ääreen ja luonnollista kieltä.
Runo on lukijan henkilökohtainen kokemus. Siksi se ei tarvitse selittäjää.
Runo ei ole muotoa eikä keinoa, ei osattua. Se on elettyä. Muodot ja keinot seuraavat sitä.
Runo on peili. Sillä on sinun äänesi, sinun sanasi ja sinun maailmasi.
Runon ilmavuus perustuu sanoman ja runokuvien tasapainoon, jossa vähemmän on enemmän. Runo on enemmän tila kuin piste.
Tila pitäisi nähdä mahdollisuuksina. Tila välittyy, kun se jätetään auki.
Runo on epätäydellinen jäädessään vajaaksi ja siksi sillä on tilaa tulla tulkituksi eri tavoin.
Vähäeleisyys antaa tilaa tulkinnalle ja voi tuottaa voimakkaan lukukokemuksen, koska tunne kasvaa varjosta tai laidalta käsin tai se äkkiä yllättää.
Runon hämärä on kirjoitettu tarkasti.
Oma ääni kuultaa läpi.
Kirjoittajalla on kielen taju. Sanoissa runon henki.
Merkitys edellyttää suhdetta johonkin. Suhde on läsnäoloa, läsnäolo kokemista.
Kirjoittajan mieli on notkea kuin taikina ja se kääntyy mihin tahansa asentoon.
Ei niinkään se millaisia viisauksia painetaan löydettäväksi, vaan millaisen merkityksen lukija niille antaa.
Runollinen tila on pelkän äärellä, koska kirjoittaja on pelkän äärellä. Puhtaat tunteet (ilo, suru, rakkaus, viha ja pelko), aistivoima, äly ja intuitio. Kirjoittaminen on hengittämistä.
Runollinen tila avautuu, kun mitään muuta ei ole jäljellä. Runo on sen sanoittamista.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
Kirjassaan Tietoja Sodankylän ja Kittilän pitäjien aikaisemmista ja myöhemmistä vaiheista G. A. Andersson on kuvaillut 1800-luvun lopulla Kemikylässä muisteltua legendaa Murharovasta, jonka mukaan venäläiset tuhosivat saamelaiskylän. Sotajoukko oli saapunut kosto- ja ryöstöretkelle Kemikylään vuonna 1594 osana Ruotsin ja Venäjän Pitkän vihan pitoa. Vuoden saattaa päätellä Kemikylän 1595 voudintilistä. Tiliin oli kirjattu viisi verolappalaista, joista neljän merkinnät päättyivät kyseiseen vuoteen. Kun lappalaisen viimeisen verovuoden tietoa verrataan muihin Pitkän vihan vuosien 1570–1595 vastaaviin tietoihin, huomataan, että muutos on ollut varsin dramaattinen. Koska veriteko oli tapahtunut jokien jäästä vapautumisen jälkeen ja ennen kuin kemikyläläiset olivat ehtineet siirtyä kesäkylään Kemijärven rantaan, voidaan hyökkäys ajoittaa touko- kesäkuulle. Silloin naiset, lapset ja vanhukset olivat vielä jääneet leiriin miesten siirryttyä omille asuinkentilleen. Venäläiset saapuivat vesitse Nuortin kautta Sotajoelle, Sotataipaleen yli Vuohtijoen latvoille ja Kemijoelle, jonka rannassa oli saamelaiskylä Kairijoen suun vastapäätä. Kylä tuhottiin lähes viimeiseen asukkaaseen. Legenda antoi kaiken kunnian sompiolaiselle lovinoita Akmeelille ja hänen veljelleen, mutta ilmeisesti lappalaiset ja venäläiset olivat päätyneet yhteenottoon. Siinä yhteydessä mahdollisesti neljä Kemikylän saamelaismiestä sai surmansa. Tulkintani ei ole aukoton, koska ei ollut saatavilla kahden seuraavan vuoden voudintiliä. Hyökkäyksellä oli seurauksensa. Verovuosina 1598 ja 1599 asuinkentilleen kävivät ainoastaan kahden perhekunnan miehet, Iänjoutsi Aikasarrianpoika ja hänen kaksi poikaansa Hannu ja Vallia sekä veljekset Piera ja Antti Antinpojat, jonka isä Antti Tennonpoika oli yksi neljästä kahakassa menehtyneistä. Toiset kolme olivat Antin veli Päiviä, Mieliä Morottanpoika ja ensimmäistä vuottaan verolappaisena toiminut nuori Tuutia Aikasarrianpoika. Koska legendan mukaan vain kaksi raskaana ollutta naista jäi hyökkäyksessä henkiin, tarkoitti se sitä, että miltei koko kylän tuleva sukupolvi oli menehtynyt. Kolme iäkkäämpää kylän lappalaismiestä palasi asuinkentilleen ja kykeni veronmaksuun vasta vuosina 1601–1606 sekä vartuttuaan surmansa saaneen Päiviä Tennonpojan neljä poikaa asettuivat asuinkentilleen vuosina 1606–1610. Lisäksi Kuolajärveltä saapui kaksi tulokasta vuosina 1598–1599, yksi vuonna 1606 ja neljä vuonna 1616. Pitkän vihan jälkeen 1600-luvun alkuvuosille saakka oli ollut useita kato-, nälkä- ja hallavuosia. Seuraavan vuosikymmenen puolessa välissä alkoi kylässä nousukausi.
Onnittelurunossa ja muissa tiettyä tarkoitusta varten kirjoitetuissa runoissa olemus (aikaansaa sen mikä runo on) määrittää käyttötarkoitusta. Käyttötarkoitus liittyy osaltaan tekstin tulkinnan rajaamiseen. Runokirja ja runon muoto ohjaavat lukemaan runoa runona. Runon avaruus on kuitenkin kielessä – miten sanat ja säkeet ovat suhteessa toisiinsa, miten säkeet keskustelevat – kieli säilyttää runossa määrittelemättömyytensä, joka on sen olemus ja se ei määrää runon käyttötarkoitusta.
Aiheen tehtävä on rajata sisältöä. Sen sijaan sitaatti saattaa olla mahdollisuuksiltaan avarampi, sillä kun se irrotetaan asiayhteydestään, se menettää myös kontekstinsä ja siksi sen merkitys leijuu. Kirjoittaminen tarvitsee jonkin ankkuroivan tekijän alkaakseen. Usein runossa se on kuva ja siihen liitetty tunne (ne voivat olla ristiriidassa keskenään, esim. Yrjö Jylhän runossa Häätanhu.) tai kuva ja sille vieras ajatus. Sitaatin ei tarvitse määrätä runon näkökulmaa, vaan sen voi ajatella sijaitsevan vaikkapa keskellä runoa. Sitaatin merkitys voi muuttua alkuperäisestä kirjoittamalla sen ympärille säkeitä, joka muodostaa kontekstin. Sitaattia ei tarvitse pitää runossa tai sen voi korvata omalla säkeellä.
Omaäänisyys on tasapainoilua henkilökohtaisen ilmaisun (ajatuksen kompleksisuuden ja ilmaisutaidon) sekä yhteisön (lukijan) ymmärrystason ja runokielen lukutaidon välillä.
Teemavetoisessa kirjoittamisessa kirjoitetaan jotain kohti. Sen ongelmana voi olla staattinen lopputulos. Kun kieli vie kirjoittamista, ei tiedetä lopputulosta. Runon ajatus muuntuu toinen toisikseen. Sen vaarana on ajatuksen eksyminen ja kokonaisuuden hajoaminen.
On hyvä muistaa, että runo käsittelee vain yhtä asiaa. Asian voi päättää sen jälkeen, kun aineistoa on kertynyt tarpeeksi ja voi muokata runoa, jonka seurauksena syntyy tasapaino muodon, kielen, tyylin ja sanoman välillä. Runo ei sisällä liikaa eikä liian vähän kuvia, vaan sopivasti. Ne vaikuttavat runon tulkintaan.
Runoa voi kirjoittaa niin, että kirjoittaja itse on runon puhuja. Tällöin runo on oman elämäntarinan piiriin kuuluvaa kerrontaa ja rinnastuu muistelmiin. Silloin ei ole väliä onko kerronta proosaa vai runoa, ne palvelevat samaa tarkoitusta. Runoa voi kirjoittaa siten, että sen puhuja on minä-muotoinen, mutta runo ei kerro kirjoittajastaan, vaikka runossa voidaan käyttää oman elämän aineksia. Oman elämän ainekset ovat kirjoittajastaan vahvasti etäännytettyjä silloinkin, kun puhujana on joku muu kuin minä-muotoinen lyyrinen minä. Runoa voi kirjoittaa silläkin tavalla, että runosta välittyvät tuntemukset ovat kirjoittajan lavastamia. Silloin kirjoittajan näkökulma voi tulla esiin teoksen näkökulmasta.
Milloin asiayhteydestään irrotettu lause muuttuu sisällöltään uudeksi ja tuoreeksi?
Lause muuttuu heti kun sillä ei ole viitekehystä. Jokainen lukutilanne luo sille uuden viitekehyksen. Lause ei automaattisesti muutu tuoreeksi, vaan kun se tuodaan osaksi sellaista asiaa, jossa lausetta ei ole totuttu näkemään, se muuttuu tuoreeksi, jos se lisää tekstiin uusia merkityksiä ja tuottaa lukijassa tuntemuksia. Irrallista lausetta voi tuoreuttaa vaihtamalla siinä oleva sana odottamattomampaan, vaihtamalla lauseen näkökulma jne. Kaikki tuore ilmaisu tuottaa lukijassa tunnetta. Tutut ilmaisut eivät sitä tuota.
Milloin lainauksen ja uuden runon raja hämärtyy?
Lähtökohtaisesti lainaus ei voi olla koko runo. Lainaamista käsitellään tekijänoikeuslaissa. Uusi runo ylittää teoskynnyksen, kun se on omaperäinen ja ainutlaatuinen, ei plagiaatio. Lainauksen ja uuden runon raja hämärtyy ehkäpä silloin kun lainaus puetaan muotoon, jossa se saa useampia merkityksiä, esim. antamalla sille otsikko tai jakamalla se säkeisiin eli kun lainauksen merkitys muuttuu. Selkeä raja on silloin kun lainauksen merkitys kirjoitetaan uudella tavalla eli sama sanoma, mutta uusilla sanoilla. Lainausta käytettäessä oma teksti pitää olla laajempi kuin lainaus. Parodia ja pastissi eivät ole plagiaatteja.
Miten saada eri asiayhteyksistä irrotetut lauseet kommunikoimaan keskenään?
Tunnista lauseiden välillä oleva uusi asiayhteys. Hahmota runokokonaisuus valmiista raakatekstistä ja tee valintoja niin, että runosta tulee kaikin puolin tasapainoinen.
Runoudessa on kyse hakeutumisesta uuteen näkökulmaan. Sen omaksuminen on työlästä, koska tuttuus on painava karistaa. Asettumalla erilaisiin näkökulmiin, esim. kirjoittajan asemaan, runo voi näyttäytyä erilaiselta kuin lukijan asemassa. Kun on kyse omasta tekstistä, kirjoittaja ja lukija eriytyvät omiksi näkökulmikseen: on runon ajatus (kirjoittajan tarkoitus / lukijan tulkinta siitä) ja se miltä runo näyttää. Kun näkökulmat ovat tulleet yhdeksi, lukija kokee kuin runo olisi kirjoitettu juuri hänelle.