Kirjoitettu 1 kommentti artikkeliin Kemin Lapin lapinkylien talvikylät

Kemin Lapin lapinkylien talvikylät

Vertaan kolmen 1600-luvulla painetun Kemin Lapin kartan merkintöjä saamelaisasutuksesta. Käytän ruotsalaisen kartografin Andreas Bureusin laatimaa Lapin karttaa vuodelta 1611, Olof Treskin laatimaa Kemin Lapin karttaa vuodelta 1642 ja Janszoon Blaeun Pohjoismaiden karttaa vuodelta 1666. Karttamerkintöihin on syytä suhtautua tietyllä väljyydellä. Karttojen mittakaava on vääristynyt, suunnat suurpiirteisiä ja nimeäminen epävarmaa. Karttoihin on piirretty pääuomien lisäksi suurimmat sivujoet ja niiden varrella oleva asutus. Vuoden 1662 kartta on kopioitu vuoden 1611 kartasta. Sen sijaan niissä on eroavuuksia vuoden 1642 karttaan, joka on yksityiskohdiltaan näitä tarkempi.

Maanselän talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Kusingojärven eli Kuusamojärven itäpuolelle. Vuoden 1611 kartassa kylä on sijoitettu Kuusamojärven länsipuolelle. Vuoden 1662 kartta on siinä kohdassa korostetun valtion rajaviivan vuoksi vaikea hahmottaa. Maanselän viimeinen talvikylä sijaitsi Oijusluomalla, Kuusamojärven pohjoispuolella.

Kitkan talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Kitkajärveen työntyvän laajan niemen kärkeen. Sillä alueella sijaitsee Talliskotalampi, jonka luota on löydetty kylän jäänteet. Vuosien 1611/1662 kartoissa talvikylä oli sijoitettu paikalle, jonka voi nykyajan kartasta tunnistaa Ala-Kitkan ja Kallunkijärven väliseksi alueeksi.

Kuolajärven talvikylä on vuoden 1642 kartassa Salla- ja Kuolajoen yhtymäkohdassa eli Sallansuussa. Sen sijaan vuosien 1611/1662 kartoissa kylä on sijoitettu Tenniöjärven pohjoispuolelle Venäjän rajan tuntumaan. Kartoissa Kuolajärven ja Tenniöjärven nimet olivat vaihtuneet keskenään. 1700-luvun vaihteessa Kuolajärven talvikylä sijaitsi Peterinselässä, likellä Sallansuuta.

Kemikylän talvikylä on sijoitettu vuoden 1642 kartassa Kemijoen ja siihen laskevan Arajoen pohjoispuolelle. Todellinen sijainti oli siitä hieman itään, Kyläseljässä. Vuosien 1611/1662 karttoihin ei oltu piirretty lainkaan Arajokea. Kylän sijainti oli Kemijoessa ylempänä, Vuottujoen (ylemmän sivujoen) ja Värriöjoen (alemman sivujoen) välissä, mutta kartassa se oli sijoitettu väärälle puolelle Kemijokea. Perimätiedon mukaan Pitkän vihan aikainen talvikylä oli sijainnut Murharovassa. Kartta on puutteellinen, esimerkiksi siitä puuttuu kokonaan Tuntsajoki, joka sijaitsi rajan tuntumassa Venäjän puolella, sekä Nuortijoki, kartassa kokonaan Venäjän puolella, oli nimetty Hirvasjoeksi. Nuortijoki, Sotajoki, Vuottujoki ja Kemijoki on ikivanha vesireitti Kuolan ja Itä-Lapin välillä. Kemikylä sai pitää omat markkinansa 1670-luvulta alkaen. Sitä ennen kemikyläläiset kävivät Sompion markkinoilla.

Sompion talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Rurajoen eli Luirojoen ja Arajärven välille, joka vastaa Seitajärven Kyläseljän sijaintia. Siellä pappi Gabriel Tuderus käännytti sompiolaisia kovin ottein 1670-luvun vaihteessa. Vuosien 1611/1662 kartoissa talvikylä on sijoitettu Koitelaisen kaakkoispuolella sijaitsevan Luirojoen mutkaan. Kartoissa mutkan kohdalla on virheellisesti tulkittu olevan laaja vesistö. Sen läntinen ranta noudattaa Luirojokea ja itäinen ranta Pessijokea ja siihen laskevaa Neitsetojaa. Talvikylä olisi sijainnut tämän vesialueen itäpuolella.

Sodankylän talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Vaalajärven ja Jeesiöjoen välille. Sen sijaan vuosien 1611/1662 kartoissa kylä on Vaalajärven itäpuolella. Ne saattavat merkitä samaa paikkaa. 1611/1662 -kartta eroaa vuoden 1642 kartasta siinä, ettei Jeesiöjokea oltu piirretty siihen lainkaan. Vuonna 1689 rakennettiin Kyläsiljossa sijainneen Sodankylän siidan viimeisen talvikylän paikalle kirkko Jeesiöjoen ja Kitisen yhtymäkohtaan. Se tunnetaan nykyään Sodankylän vanhana kirkkona. Kirkkoa kaavailtiin ensin Sompion Seitajärvelle, mutta sen asukkaat olivat vastustaneet hanketta.

Kittilän talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Lågusjoen eli Loukisen äärelle. Sen sijaan Vuosien 1611/1662 kartoissa kylä on sijoitettu Kapsajoen itäpuolelle. Kartat poikkeavat toisistaan siinä, että Kapsajoki laski aivan oikein Loukiseen vuoden 1642 kartassa, kun vuosien 1611/1662 kartoissa kumpikin joki laski Ounasjokeen. Kittilän talvikylä siirrettiin viimeisen kerran Kaukoseen Ounasjoen varrelle 1600-luvun puolessa välissä.

Peltojärven talvikylä on sijoitettu molempiin karttoihin yhtäläisesti eli Ounasjoen latvoille. Peltojärven siita siirrettiin Kemin Lapista Tornion Lappiin vuonna 1642.

Inarin talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Paatariin Solojärven kautta laskevan Juutuanjoen pohjoispuolelle ja vuosien 1611/1662 kartoissa saman joen eteläpuolelle. Viimeinen Inarin talvikylä sijaitsi Ison Pielpajärven rannalla, jonne rakennettiin Inarin ensimmäinen kirkko vuonna 1648. Se sijaitsee kymmenisen kilometriä Juutuanjoesta koilliseen.

Kartoista huomataan, että talvikylien kohdalla on joko pientä tai suurta poikkeamaa. Kartan tekijät eivät kuitenkaan tehneet virhettä, vaan  talvikylien paikat ovat vaihtuneet. Vuoden 1611 kartta edustaa 1500-luvun Kemin Lapin talvikylien sijainteja, vuoden 1642 kartta edustaa 1600-luvun talvikylien sijainteja ja maastoista löydettyjen talvikylien jäänteet ovat viimeistään 1700-luvun alusta.

Suuria karttojen poikkeamia on Kuolajärven,  Sodankylän ja Kittilän siitojen talvikylien kohdilla. Kuolajärven 1500-luvun talvikylä sijaitsi Tenniöjärven pohjoispuolella. Kylän vaikutusalue rajautui Venäjän puolella oleviin kolttakyliin sekä Kemikylän pohjoisosiin. Kemikylää perustettaessa alueella asui jo Kuolajärven saamelaisia, jotka olivat saapuneet Värriöjokea pitkin Tulppioon. Talvikylän siirto Sallansuuhun siirsi kylän painopistettä Kuolajärvellä etelämmäs. Sen aikana esim. Saija sai ensimmäisen asukkaansa. Sodankylän siidan talvikylä sijaitsi 1500-luvulla ja vielä 1600-luvun puolivälissä Vaalajärven ja Jeesiöjoen välissä. Kylän painopisteen ollessa lännessä vuorovaikutus Kittilän siidan kanssa liennyt kiinteämpi verrattuna siihen, jossa talvikylä siirrettiin Sodankylän kirkonkylän kohdalle – varsinkin kun Kittilän siidan talvikylä sijaitsi Loukisen tai Kapsajoen varrella.

Lähteet:

http://runeberg.org/img/ymer/1901/tafl2.1.jpg
http://lapinkavijat.rovaniemi.fi/vanhatkartat/pages/MAP1642.html
http://lapinkavijat.rovaniemi.fi/vanhatkartat/pages/MAP1662-2.html
https://www.luontoon.fi/salla/historia
https://sites.google.com/site/pitkasuku/saamelaiset/historia
https://muinainensuomi.foorumi.eu/viewtopic.php?f=7&t=3132
https://www.wikiwand.com/fi/Kuolio_(Kuusamo)
https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=758010035
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5216
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2142

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Tornissa

Tornissa

Marja-Liisa Vartion runo “Tornissa” teoksesta Runot ja proosarunot.

Vartion runon keskeisiä asioita ovat vertikaalinen suunta ja kiertäminen, pyöreä muoto sekä laulu. Torni on pystysuuntainen rakennus, usein pyöreän muotoinen. Tornin kerrotaan olevan kaivo (”se oli kivijärkäleistä ladottu kaivo”), joka on muodoltaan samanlainen, mutta maan alla. Tällöin maanpinta rinnastuu runossa kaivoveden pintaan. Aloituslause on puheen tapaisesti ilmaistu. Sen merkitys olisi ’lyyrinen minä oli tornissa ja sen sisällä oli kaivo ja kaivossa kaloja’. Toisaalta ”Minä olin tornissa ja tornin sisällä,” ensimmäinen pilkku erottaa toisenlaisen merkityksen. Sen mukaan lyyrinen minä oli torni (tornin sisällä tarkoittanee mieltä). Pyöreä kaivo jungilaisen ajattelun mukaan edustaa Itseä (ihmisyyden ydin). Vesi edustaa piilotajuista puolta. Värikkäät kalat, jotka kehoillaan toistivat pyöreää muotoa ovat lyyrisen minän eri puolia. Kalat nousivat pystyyn niin kuin on kaivo ja torni ja katsoivat suoraan lyyrisen minän silmiin eli pupilleihin, joiden muoto on pyöreä. Asetelma kertautuu runossa monesti. Laulu on oman Itsen ääntä. Silmä, torni tai kaivo voivat olla runon motiivi.

Kirjoitettu 6 kommenttia artikkeliin Viimeiset 300 vuotta vaikuttavat geeneissäni

Viimeiset 300 vuotta vaikuttavat geeneissäni

Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua -kirjan kansi
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).

Dosentti Elina Salmela on julkaissut Kalmistopiirin sivustolla artikkelin, joka käsittelee sukulaisuutta geenitutkimuksen näkökulmasta. Artikkelin mukaan kaikki esivanhempien geenit periytyvät viidenteen sukupolveen saakka. Sen jälkeen periytyvyys heikkenee nopeasti seuraavien sukupolvien osalta. Teoreettinen maksimi havaita vielä sukulaisuutta on kahdeksannen sukupolven kohdalla.

Laadin artikkelissa esitetyn taulukon innostamana  sukuni esityksen. Sen vasemmalla puolella oleva numerointi ilmaisee sukupolvea.

0 minä (1964–)
1 Leevi Kristian Hannula (1934–2003) puolisoineen
2 Ande August Hannula (1907–1959) puolisoineen: talollinen
3 Kalle Reeti Juhonpoika Hannula (1876–1945) puolisoineen: talollinen
4 Juho Juhonpoika Hannula (1827–1901) puolisoineen: talollinen
5 Juho Hannunpoika Nousu eli Hannula (1794–1874) puolisoineen: talollinen —> 100 % periytyvää yhteistä dna:ta

6 Hannu Juhonpoika Nousu (1747–1822) puolisoineen: talollinen —> 99,7 % periytyvää yhteistä dna:ta
7 Juho Hannunpoika Nousu (1725–1801) puolisoineen: talollinen —> 97 % periytyvää yhteistä dna:ta
8 Hannu Matinpoika Nousu (1700–1760) puolisoineen: metsälappalainen —> 86 % periytyvää yhteistä dna:ta

9 Matti Hannunpoika Nousu (1677–1750) puolisoineen: metsälappalainen —> 67 % periytyvää yhteistä dna:ta
10 Hannu Hannunpoika (Nousu) (n. 1639–1694) puolisoineen: metsälappalainen —> 46 % periytyvää yhteistä dna:ta
11 Hannu Hannunpoika (n. 1618–1643 jälkeen) puolisoineen: metsälappalainen —> 29 % periytyvää yhteistä dna:ta
12 Hannu Hannunpoika puolisoineen: metsälappalainen —> 17 % periytyvää yhteistä dna:ta
13 Iänjoutsi (Hannu) Aikianpoika puolisoineen: metsälappalainen —> 10 % periytyvää yhteistä dna:ta
14 Aikia Aikianpoika puolisoineen: metsälappalainen —> 5 % periytyvää yhteistä dna:ta

Periytyvä yhteinen dna tarkoittaa esivanhempien osuutta, joilta on dna:ta peritty. Esimerkiksi neljännentoista sukupolven esivanhemmilta on peritty 5 % heidän dna:staan.

Eräillä esivanhemmillani oli täysin saamelainen dna vielä yhdeksän sukupolvea sitten. Puolison valintaan vaikutti käsitys, ettei tämän saanut olla liian läheistä sukua tai leskeytynyt sukulainen avioliiton kautta. Hannu Matinpoika Nousun puolison Kristiinan isoisä oli suomalaista Viirin (Viiripään) sukua.  Juho Hannunpoika Nousulla, hänen pojallaan Hannulla ja hänen pojallaan Juholla oli suomalainen vaimo, mistä seurasi, että saamelais-dna puolittui jokaisen jälkipolven aikana. Kolmessa seuraavassa sukupolvessa suvun miehet valitsivat puolisoikseen naisia, joiden esivanhempina oli ollut sekä suomalaisia että saamelaisia.

Suvun asetelman tutkimisen soveltuvat parhaiten isälinja- ja etäserkkutesti. Isälinjatestin avulla seurataan Y-kromosomien ylisukupolvista ketjua pojalta isälle. Etäserkkutestin avulla tunnistetaan sukupuun eri haarojen mies- ja naisgeenisukulaisia. Mutaatiot paljastavat sukulaisuuden, koska ne periytyvät.

Lähde:
https://kalmistopiiri.fi/2022/08/23/olenko-sukua-euran-emannalle-muinaisyksiloiden-nykysukulaisten-tunnistaminen-geneettisesti/

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Yhtenäisen kielen hajoaminen useisiin saamen kieliin Fennoskandiassa

Yhtenäisen kielen hajoaminen useisiin saamen kieliin Fennoskandiassa

Kemikylän-, sompion- ja inarin- sekä koltansaame olivat itäkeminsaamen murteita. Kemikylä sijaitsi Kuolajärven luoteispuolella. Kuolajärvellä puhutulla murteella oli yhtymäkohtia koltansaameen. Kemikylän länsipuolella oli Sompion ja sen länsipuolella Sodankylän lapinkylät. Sodankylässä puhuttu murre muistutti inarinsaamea, mutta kuului länsikeminsaamen murteisiin kuten kittilän, kemijärven ja kuolajärven saame. Sen sijaan Inarin- ja koltansaamen puhujat eivät vaivatta ymmärtäneet toisiaan. Vielä suurempi kielellinen ero oli inarin- ja ruijansaamen välillä.

Vesiväylä on toiminut keskeisenä kulkureittinä, kauppareittien solmukohtiin rakennettiin osavuotisia kyliä, lisäksi asukkaat ovat olleet vuotuiskierrossaan uskollisia omille nautintamailleen. Rajoja kunnioitettiin. Tästä huolimatta saamelaisalueiden toiset rajat ovat vuosisatojen kuluessa voineet siirtyä ja toiset ovat olleet pysyvämpiä. Pohjoissaamea puhuvat ovat ajan saatossa siirtyneet itäsaamen puhujien asuttamille alueille Inarin länsiosaan ja sen yläpuolisille seuduille. Siitä esimerkkinä Utsjoki, joka kuului Tornionlappiin jo 1550-luvulla.

Pohjoiseen muuttaneiden saamelaisten esi-isien kieli alkoi eriytyä muun saamelaisväestön kielestä Suomenniemellä ja Karjalassa. Lapissa oli toisenlaiset elinolosuhteet, siellä asui toinen kansa ja sillä oli toisenlainen kulttuuri. Saamelaista väestöä saapui noille seuduille pienissä ryhmissä pitkän ajan kuluessa. Pohjoiseen siirtyessään osa saamelaisista kääntyi länteen ja lounaaseen Perämeren rannikkoa myötäillen, osa kulki itään Kuolan niemimaalle. Yhtenäinen kielialue alkoi hajaantua läntiseen ja itäiseen haaraan. Sopeutuessaan saamelaiset oppivat elämään uusilla asuinalueilla ja ottivat vaikutteita vastaantulevista kulttuureista. Myöhemmin toisten kansojen (bjarmien, viikinkien, kveenien, karjalaisten, pirkkamiesten eli vapaiden talonpoikien, norjalaisten, ruotsalaisten,  venäläisten ja suomalaisten uudisasukkaiden) vaikutus saamelaisalueilla eräalueiden asuttamisen, kaupankäynnin, rosvouksen, verotuksen, sotimisen ja käännyttämisen tavoilla saattoi edelleen pirstoa kansan kielellistä yhtenäisyyttä.

Lapinkylissä asuvat ovat muodostaneet saamenkielessä pääsääntöisesti liukuvan murrejatkumon eteläsaamesta turjansaameen. Näillä alueilla asukkaat ovat pysyneet aloillaan. Sen sijaan kun liukumassa on selkeä kontrasti, merkitsee se väestöllisiä liikuntoja. Länsisaamen kieliä tarkastellessa on todettu luulajan- ja pohjoissaamen välillä olevan äänneseikkoihin liittyvä selkeä raja. Sen sijaan piitimensaamea pidetään luulajansaamen murteena. Vastaava asetelma on itäsaamen kielissä: Koltan- ja kiltinänsaamen raja jakaa Kuolan niemimaalla puhutun kielen kahtia. Sen sijaan akkakansaame tulkitaan kiltinänsaamen murteeksi. Myös kiltinän- ja turjansaamelaisten on vaikea ymmärtää toistensa kieltä. Väestöjä on aikanaan erottanut Norjan (Haalogalandin) ja Bjarmian vanha raja.

Lähteet:
Jaakko Häkkinen, Metsälappalaisten kielelliset jäljet, Kittilän Metsälappalaispäivät 2018.
Mikko Korhonen: Johdatus lapin kielen historiaan, SKS, Helsinki 1981. (s. 17, 19, 49–51.)

Kirjoitettu 1 kommentti artikkeliin Jokiväylät kuljettivat väkeä lännestä Karjalaan ja Kuolaan

Jokiväylät kuljettivat väkeä lännestä Karjalaan ja Kuolaan

Saamelaisten esi-isät asuttivat Karjalan Vienanmeren rannikolle saakka ja Kuolan niemimaata lännestä käsin vesiväyliä pitkin. Lisäksi asutuksen tulosuunta on mahdollisesti ollut Äänisen molemmilta puolilta. Heihin sulautui Saimaalla ja Laatokan pohjoispuolella asunutta länsiuralilaista kieltä puhunutta ja tekstiilikeramiikkaa harjoittanutta väestöä sekä 300-luvulta alkaen Kuolaa asuttaneita paikallisen ja siperialaisen väestön yhteisiä jälkeläisiä.

Itämerensuomalaista asutusta alkoi saapua Karjalan saamelaisalueelle etelästä ja lounaasta käsin. Vatjalaisten esi-isät asettuivat Baltiasta Karjalankannaksen juurelle 200–500 luvuilla ja Suomenniemen etelärannikkoa pitkin saapui väestöä Karjalankannakselle ja Valkeajärvelle 600–900 luvuilla. Osa esisaamelaisesta väestöstä sulautui tulokkaisiin, vaihtoi kulttuurinsa ja kielensä, osa väistyi Äänisen rannoille. Karjalaisten ja vepsäläisten esi-isiä ennen varjagit eli viikingit vaikuttivat Laatokan ympäristössä 700-luvun lopulta alkaen. Seuraavalla vuosisadalla perustettiin Novgorodin tasavalta ja sitä seuraavina vuosisatoina saamelaisten esi-isien asuttamat alueet jäivät Novgorodin Vatjan ja Äänisen viidennesten maille. Seudun karjalaistuessa saamelaisista osa siirtyi Vienanmeren rannikolle. Saamelaiset asuttivat sisämaiden suurehkoja vesistöjä. Karjalan länsiosissa ja Suomenniemen itäosissa puhutut murteet olivat keskenään samankaltaisia. Väestöt elivät vireässä vuorovaikutuksessa ja mahdollisesti jakoivat yhteiset esi-isät.

Novgorodin viidennesten yläpuoliset seudut, joissa jo asui saamelaisia harvakseltaan, olivat karjalaiset ottaneet eräalueikseen. Karjalaiset ja venäläiset siirtyivät Laatokalta Vienanmeren rannikolle Syvärin, Äänisen ja Uikujärven kautta. Samalla tulokasväestö työnsi saamelaisia sisämaahan. Karjalan saamelaiskylät karjalaistuivat 1700-luvulle tultaessa. Saamelaiset saattoivat harjoittaa elinkeinoaan Villissä-Lapissa eli Novgorodin, myöhemmin Venäjän verotusalueilla Itä-Lapissa sekä Kuolassa Turjanniemen korkeudelta ylöspäin.

Seuraamalla Vienanmeren rannikkoa karjalaiset ja venäläiset saapuivat Kuolan niemimaan etelärannikolle 1100-luvulla. Heitä ennen Kuolassa oli käynyt viikinki Ottar Haalogalantilainen 800-luvun lopulla ja nähnyt Turjan saamelaisia, jotka kalastivat, metsästivät ja linnustivat. Tutkija Irmeli Valtonen tulkitsee, ettei Ottar käynyt Vienanjoen suulla, vaan kohtasi Kuolan rannikolla bjarmeja, joilla oli niemimaan etelä- tai kaakkoiskulmalla metsästyskauden aikana tukikohta. Nämä olisivat kertoneet Ottarille Bjarmiasta.

Saamelaisten esi-isät saapuivat Kemijokea seuraten Itä-Lappiin 300-luvulla. Kemijoen latvoilta on lyhyt maayhteys Nuortijoen latvoille. Tämä laskee Nuortijärveen, johon laskee myös Luttojoki, jonka rannalla on kolttien Suonikylän nautintamaat. Nuortijärveltä on yhteys Tulomajoelle, johon Kuolajoki laskee. Inarinjärveltä on pääsy Paatsjoen kautta Petsamoon ja Näätämön rannikolle kolttien nautintamaille sekä sen pohjoisranta ulottuu Näätämön perälle.

Kuolan saamelaisasutus levittäytyi myös Kantalahdelta Imanterojärvelle, jonka ympärillä ovat Akkalan saamelaisten nautintamaat. Järvestä saa alkunsa Kuolajoki, johon yhtyy lännestä laskeva Tulomajoki. Mahdollisesti tätäkin kautta koltan maa sai lisäväkeä. Kuolajokisuun itäpuolella Kuolajokeen laskevalla Kiltinäjärven rannalla on sijainnut kiltinänsaamelaisten talvikylä. Barentsinmereen laskee useita Kuolan jokia, joiden varrella on sekä Kiltinän että Turjan saamelaisten talvikyliä. Saamelaisasutusta saattoi siirtyä vielä Kantalahden yli Turjan rannikolle.

 

Lähteet:
Kuzmin, Denis, Saamelainen asutus Karjalassa, 2013.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Novgorodin_tasavalta
https://fi.wikipedia.org/wiki/Vatjan_viidennes
https://fi.wikipedia.org/wiki/Äänisen_viidennes
https://saamelaisensyklopedia.fi/wiki/Kuolan_saamelaisten_historia
http://www.kirjasto.oulu.fi/lapinkuvat/kuola87/5
Valtonen, Irmeli, Anglosaksien Pohjola. Ottar ja Porthan sen kuvaajina ja tulkitsijoina, 2009.
Pekkala, Armi, Turunen, Minna, From past to present. Documenting northwest Russia. Lapin yliopisto.

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Saamelaisten esi-isien kulkureitit pitkin Suomenniemeä

Saamelaisten esi-isien kulkureitit pitkin Suomenniemeä

Saamelaisten esi-isät kulkivat samoja luontaisia vesiväyliä kuin heitä edeltäneet väestöt metalli- ja kivikaudella.

Lyhin reitti Vuokselta Jäämeren rannoille vie seuraavien vesistöjen kautta: Suur-Saimaa —> Oulujärvi —> Vuokkijärvi (Suomussalmi) —> Kivijärvi —> Yli-Kuittijärvi —> Muojärvi (Kuusamo) —> Paanajärvi —> Yli-Kitkajärvi —> Kemijärvi —> Kemijoki —> Kitinen / Luirojoki —> Inarijärvi —> Varanginvuono. Pohjoissuunnan lisäksi vesireitit suuntautuvat länteen ja itään.

Suur-Saimaalta saamelaisten esi-isät kulkivat Päijänteelle ja edelleen Näsijärvelle. Tämä leviämissuunta oli kantasaamea puhuville ensimmäinen. Päijänteeltä ja Näsijärveltä oli pääsy Kokemäenjokilaaksoon ja Merenkurkkuun. Lounaisrannikolta saamelaisten esi-isät purjehtivat Pohjanlahden yli Keski-Skandinaviaan. Suur-Saimaalta he saattoivat siirtyä myös itään Laatokan pohjoispuolelle.

Oulujärveltä saamelaisten esi-isät kulkivat jokea pitkin Perämeren pohjukkaan, Tornionjokilaaksosta ja sen sivujoelta aina Norjanmeren rannikolle ja Kemijoelta ja sen sivujoilta Ylä- ja Itä-Lappiin. Kiertämällä Perämeren pohjukan he etenivät Luulajanjoelle ja muualle Skandinaviaan. Oulujärveltä oli kaksi jokiyhteyttä Vienanmeren rannikolle (Kemiin). Siitä pohjoiseen he käyttivät seuraavia vesiväyliä:

– Paanajärvi —> Pääjärvi —> Kantalahti
– Kemijoki —> Tenniöjoki —> Tuntsajoki —> Koutajärvi —> Kantalahti
– Kemijoki —> Nuortijoki —> Tulomajoki (Kuola).

Saamelaisasutuksen äärirajoja ovat näiden vesiväylien perimmäiset seudut. 300-luvulle tultaessa saamelaisten esi-isät asuttivat Suomenniemen itämerensuomalaisten lounaiskolkkaa lukuunottamatta. Levittäytymisen seurauksena varsin yhtenäinen kielialue alkoi murteistua.

Saamelaisten esi-isien Suomenniemen kulmalle saapumisesta alkaen nousi myös Laatokan ja Äänisen eteläpuolella asuvia muita esisaamelaisia ryhmiä Aunuksen kannaksen kautta Vienan suuntaan.

Lähteet:
Saipio, Jarkko, Kaakkois-Suomen lapinraunioiden ikä ja kulttuurikonteksti, 2011, Pro gradu -tutkielma, s. 89–90. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/27431
Suomi yleiskartta 1840:  http://timomeriluoto.kapsi.fi/KARTAT/Koko Suomi/Suomi yleiskartta 1840.jpg
Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia II, s. 23

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Perhekuntien järjestys Kemikylän rippikirjoissa

Perhekuntien järjestys Kemikylän rippikirjoissa

Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua -kirjan kansi
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).

Taustaa

Kuolajärven henkikirjat ovat noudattaneet tiettyä järjestystä toistuvasti. Kirjurin käytössä liennyt lista, jonka mukaan verolappalainen oli ilmoittautunut hänelle. Tästä poikkeava vuosi oli 1696, jolloin säännönmukaista listausta ei käytetty. Tällöin lienee luotu lappalaisten saapumisjärjestyksessä kirjattu listaus. Tämän jälkeen seuraavina vuosina noudatettiin vuonna 1696 tehdyn listan järjestystä. Vähitellen lista muotoutui uudelleen. Kirjuri huomioi listassa ensimmäisenä nimismiehen, sen jälkeen häntä edeltäneet nimismiehet, edesmenneet, kylään palanneet sekä listasi loppuun uudet verolappalaiset. Listan perusjärjestys säilyi tunnistettavana ainakin vuoteen 1730 saakka. Lapin lukutaitoiset vuoteen 1723 Kuolajärven lista ei noudattanut henkikirjojen järjestystä. Kuolajärven rippikirjat eivät noudattaneet kummankaan listan järjestystä ja aukeamassa olevan listauksen järjestys saattoi poiketa edellisestä.

Sompion henkirjoissa noudatettiin tiettyä perusjärjestystä uskollisesti ainakin vuoteen 1730 saakka. Listauksessa nimismiehen nimi nousi ensimmäiseksi ja edeltäneiden nimismiesten nimet hänen jälkeensä, sen jälkeen järjestykseen vaikuttivat edesmenneet ja uudet verolappalaiset. Tästä huolimatta henkikirjojen listojen järjestyksestä voi havaita vuosikymmeniä pitkän aukottoman liukuman. Sompion Lapin lukutaitoiset -listaus ei noudattanut henkikirjojen järjestystä. Ison eli Mustan, Arapään tai Pelkosen perhekunnat olivat kukin saapuneet kirjurin eteen oman suvun joukossa sekä Suva, Torju, Luiro, Sakkinen, Wuolappa ja Saunavaara olivat saapuneet yksittäisinä perhekuntina. Sompion rippikirjat taas eivät noudattaneet kummankaan asiakirjatyypin listauksen järjestystä. Rippikirjojen perhekuntien listauksen järjestys säilyi aikakin 1750-luvun vaihteeseen.

Kemikylän henkikirjoissa oli johdonmukainen liukuma verolappalaisten listauksessa ainakin vuoteen 1730 saakka. Nimijärjestykseen ovat vaikuttaneet uusi nimismies, joka listattiin ensimmäiseksi, edesmenneet verovelvolliset sekä uudet lapinveroa maksavat miespuoliset asukkaat, jotka listattiin luettelon loppuun. Kemikylän Lapin lukutaitoiset vuoteen 1723 -lista poikkesi saman ajan henkikirjan nimilistasta, mutta noudatti samaa järjestystä Kemikylän rippikirjan kanssa.

Nimiluettelot välittävät tietoja sukulaissuhteista

Kemikylä kuului Kemin Lapin seurakuntaan, joka erotettiin Kemin seurakunnasta vuonna 1673. Sodankylään rakennettiin kirkko vuonna 1689. Se palveli Suur-Sodankylän asukkaita. Kemin Lapin asukkaiden kristillisen osaamisen kehittymistä seurattiin ja siitä pidettiin kirjaa. Turun tuomiokapitulin arkistossa on säilynyt Kemin Lapin edistyminen Kristinopissa vuoteen 1723 -asiakirja. Se on toiselta nimeltään Lapin lukutaitoiset vuoteen 1723. Se muistutti jäsennykseltään myöhempää rippikirjaa ja kinkerikuulustelukirjaa. (SSH1, s. 228, 244, 255.)

Lapin lukutaitoisissa kunkin kylän alle on nimetty perhekuntia ja arvioitu heidän luku- sekä kristillinen taitonsa. Kemikylän ja Sompion perhekunnista saamelaisten taidot kuulusteltiin ensin, sen jälkeen uudisasukkaiden taidot. Kuolajärvellä uudisasukkaat olivat toimineet jonottaessa omavaltaisemmin. Verrattaessa järjestystä vuoden 1731 rippikirjatietoihin kirjausten perhekuntien järjestys ei säilynyt Kemikylää lukuunottamatta.

Vertailtaessa Lapin lukutaitoisissa missä järjestyksessä perhekunnat kuulusteltiin, saamelaisilta nousi esiin sukulaisuus. Sama sukunimi toistui peräkkäin. Kemikylän kohdalla se tarkoittaisi, että Leskenin perhekunnan esiintyminen Nousun perhekuntien yhteydessä vihjaisi sukulaisuudesta. Nimi olisi listassa ensimmäisenä, koska Hannu Lesken (vanhempi) olisi ollut suvun iäkkäin, sen jälkeen vuorossa oli Matti Nousun nimi. Kolmantena Martti Nousu, vaikka hän oli veljeään vanhempi.

Mahdollisesti Kemikylän Lapin lukutaitoisten lista oli toiminut poikkeuksellisesti kylän rippikirjojen listan pohjana toisin kuin naapurikylissä. Sen vuoksi nimismieheksi valitun Martti Nousun nimi ei noussut rippikirjoissa myöhemmin veljensä Matin nimen yläpuolelle. Tämä oli toiminut kylän nimismiehenä Lapin lukutaitoisten listan aikaan.

Lähteet:

Onnela, Samuli, Suur-Sodankylän historia 1, Jyväskylä 1995.
Lapin lukutaitoiset vuoteen 1723: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=6032406909&aineistoId=1862610126
Kuolajärven henkikirjat 1667–1730
Sompion henkikirjat 1667–1730
Kemikylän henkikirjat 1667–1730
Kuolajärven rippikirjat 1718–1727
Sompion rippikirjat 1731–1757
Kemikylän rippikirjat 1731–1757

 

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Saimaan asukkaat pronssikauden alussa

Saimaan asukkaat pronssikauden alussa

Ilmaston viileneminen vaikutti pronssikauden vaihteessa laajalla aluella mm. niin Volgan mutkassa kuin Baltiassakin. Mahdollisesti juuri sen vuoksi länsiuralilaisia heimoja alkoi siirtyä asuinalueiltaan kohti länttä. Viileneminen muutti riistasta runsaat sekametsät riistasta niukiksi havumetsiksi. Se on ajoitettu alkaneen 1900 eaa. ja päättyneen Suomenniemen järviseudulla 1500 eaa. ja Baltiassa 1200 eaa. Kun länsiuralilainen heimo saapui Vuoksea seuraten Suomenniemen järviseudulle joitain vuosisatoja sukulaisiaan saamelaisten esi-isiä ennen, pian 1500 eaa. jälkeen, oli alue ollut kivikautisesta metsästäjä-keräilijäväestöstä pitkään tyhjänä. Uudet asukkaat harjoittivat tekstiilikeramiikan valmistamista. Väestö on yhdistetty Tomitsan tekstiilikeramiikan tekijäksi. Sen vaikutuspiiri ulottui Karjalasta Savoon. Tulokkaat elivät hyvin samantapaisesti kuin kivikautinen väestö heitä ennen eli kalastuksella, pyynnillä ja kaskeamalla pienimuotoisesti, mikä liennyt yleistä kivikauden ja pronssikauden ihmisillä. Tuon ajan ihmiset elivät liikkuvaa elämää. Siksi aiemmin kalliomaalaukset ja niiden jälkeen lapinrauniot toimivat väestöjen kiinnekohtina luonnossa.

Lapinrauniorituaali, joka lopulta korvasi kivikauden aikaisten kalliomaalausten rituaalisen käytön, alkoi jo kivikaudella ennen länsiuralilaisen kansan saapumista. Nämä omaksuivat edeltäjien kiviröykkiörakentamisen. Lapinraunioita kasattiin järvenrantakallioille ja asuinpaikat rakennettiin niiden lähelle. Asuinpaikoista on löytynyt tekstiilikeramiikkaa. Lapinrauniot taas eivät ole sisältäneet pronssiesineitä, hiottuja kiviesineitä tai keramiikkaa, vaan satunnaisesti kvartsi-iskoksia ja palannutta luuta. Uhratut esineet liittyivät rituaaliseen toimintaan.

Kivikauden saviastioiden raaka-aineena käytetystä asbestista luovuttiin tekstiilikeramiikan aikana. Saven sidosaineena käytettiin etupäässä kivimurskaa. Astian muoto ja koristelu muuttuivat aiemmasta mallista hieman. Punamultahaudat korvautuivat kuoppapolttohaudoilla. Saimaan alueella pronssia käytettiin harvoin ja satunnaisesti. Koko Skandinavia ja Baltia puhumattakaan monista muista alueista, joihin on päästy keskeisiä jokiväyliä, kuten Oka- ja Kama-jokia pitkin, oli muodostanut idän pronssikulttuurin kauppareittien vaikutuspiirin moneen suuntaan. Sitä kutsutaan Seima-Turbino-ilmiöksi. Ensimmäiset pronssiesineet saapuivat Suomenniemen kaakkoiskulmaan 1900 eaa.

Saamelaisten esi-isät saapuivat Karjalankannakselle ja Saimaan alueelle 1000 eaa. He elivät rinnan ja vuorovaikutuksessa vanhemman länsiuralilaista kieltä puhuvan väestön kanssa 500 vuotta. Tulokkaat omaksuivat mm. vesistöihin liittyviä lainasanoja ja kulttuurivaikutteita.

Lähteet:

Valter Lang: Homo Fennicus, SKS 2020, s. 104.
http://www3.lappeenranta.fi/museot/museo/www/esi_aika.html
https://kalmistopiiri.fi/2019/09/01/hameen-vaeston-esihistorialliset-juuret/
https://fi.wikipedia.org/wiki/Seima-Turbino-ilmi%C3%B6
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/27431

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Saamelaisten esi-isät pronssi- ja rautakaudella

Saamelaisten esi-isät pronssi- ja rautakaudella

Saamelaisten esi-isät saapuivat noin 1000 eaa. Vuoksen rannoille, josta he levittäytyivät Saimaan rannoille ja laajemmalle seudulle sekä omaksuivat kulttuurinsa piiriin heitä edeltäneiltä väestöiltä lapinraunioihin kuuluvan tradition, pronssin valamisen sekä myöhemmin raudan valmistustaidon. He muunsivat seudulla käytössä ollutta Tomitsan keramiikkaa muotoon, joka tunnetaan Luukonsaaren keramiikkana. Se luetaan kuuluvaksi tekstiilikeramiikkaan.

Luukonsaari sijaitsee Kuopion Kallavedessä. Luukonsaaren keramiikkaa pidetään saamelaisten esi-isien valmistamana. Keramiikan ainesosina olivat hienoksi hakattu asbesti ja savi, astiat olivat ohutseinäisiä ja tasapohjaisia. Ulkopintaa koristelivat lovet, reiät ja tekstiilikuvioiset leimat. Jos ajatellaan, että keramiikan löytöpaikat ilmoittavat myös saamelaisten esi-isien asutuksen levinneisyyttä, silloin tämä kansa on asuttanut Saimaan alueen lisäksi Pohjois-Karjalaa, Keski-Suomea, Oulunjärveä ja muuta Kainuuta. Ensimmäiset löydöt on ajoitettu 900-luvulle eaa. Saimaalle esisaamelainen väestö oli saapunut Vuoksen kautta ja levinnyt myös ajanlaskun alkuun mennessä Kokemäen vesistölle kuitenkin siten, että Salpausselät olisivat olleet leviämisen etelärajana. Lappiin saamelaisten esi-isät olisivat ilmeisesti menneet Kainuusta ylöspäin, nousseet Kuusamon ja Kuolajärven kautta Inariin ja Jäämerelle sekä Oulujärveltä Perämeren pohjukkaan, josta edettiin Kemi- ja Tornionjokea pitkin eteenpäin. Luukonsaaren keramiikan viimeiset löydöt on ajoitettu 300-luvulle jaa. Tässä vaiheessa saamelaisten esi-isät olivat saapuneet Lappiin. 300-luvulle mennessä saamelaiset olivat olleet tekemisissä niin etelä- ja länsirannikoilla asuneiden Skandinaviasta ja Balttian rannikoilta saapuneiden germaanien ja Lounais-Suomessa asuneiden itämerensuomalaisten sekä sisämaassa saamelaisten esi-isien kanssa rinnan asuneiden väestöjen kanssa.

Saamelaisten harjoittamasta raudanvalmistuksesta Luukonsaaren keramiikan yhteydessä on jäänyt Saarijärvellä rautakuonaa ja Ristiinasta on löydetty raudansulatusuuni, joka olisi ajoitettu 340 luvulle. Kuopiosta on löydetty kyseisen keramiikan lisäksi joitain pronssiesineitä. Löydöistä tehdyn tulkinnan mukaan saamelaisten esi-isät olisivat valaneet rautaa Itä-Suomessa. Se olisi kuitenkin ollut pienimuotoista ja hajautunutta. Tuon ajan Järvi-Suomen väestö on elämäntavoiltaan ollut liikkuvaista ja edustanut pyyntikulttuuria tästä huolimatta, että sen kulttuurikuvaan ovat kuuluneet pyhät lapinrauniot. Ne ovat pyöreitä kiviröykkiöitä, joiden alla on toisinaan kallion halkeama. Lapinraunio, jonka äärellä on saatettu uhrata, olisi ollut keskeinen osa sen aikaisten ihmisten uskomusmaailmaa. Lapinrauniot ovat voineet sisältää toisinaan yksittäisiä palaneita ihmis- ja eläinluita, keramiikkaa, pronssi- ja rautaesineitä tai lasihelmiä. Usein ne ovat olleet näitä ilman. Lapinrauniot ovat rituaalipaikkoja, joiden lähelle oli usein rakennettu leirimäisiä asuinpaikkoja. Leirit oli pystytetty pyyntiä varten. Lapinraunioiden äärelle palattiin toistuvasti.

300-luvulla jaa. saamelaisten esi-isien kulttuurissa tapahtui suuri muutos. Väestöryhmät eriytyivät levittäytyessään koko Fennosskandiaan. Yhtenäinen kielialue jakaantui itäiseen ja läntiseen murrealueeseen. Lapinraunioiden tehtävä kävi tarpeettomaksi. Keramiikan ja raudan valmistus loppuivat. Metsästysvälineissä käytettiin luuta ja puuta kuten aikaisemmin. Saamelaiset omaksuivat uusien asuinalueiden väestöjen tapoja, esimerkiksi peurojen kuoppapyynnin ja mahdollisesti seidan palvonnan. 700–800-luvuilla saamelaisten yhteydet talonpoikaiskulttuuriin vahvistuivat, mistä seurasi turkiskaupan käynnistyminen ympäri Suomenniemeä, Skandinaviaa sekä Karjalaa. Se johti vähitellen saamelaiskulttuurin uudelleen kehittymiseen kohti lapinkylien muodostamista.

Lähteet:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luukonsaaren_keramiikka
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/27431
https://www.google.com/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=&ved=2ahUKEwiW0MDm79v7AhVn-ioKHWrPBXkQFnoECBAQAQ&url=https%3A%2F%2Fwww.kyppi.fi%2Fpalveluikkuna%2Fraportti%2Fread%2Fasp%2Fhae_liite.aspx%3Fid%3D126501%26ttyyppi%3Dpdf%26kansio_id%3D491&usg=AOvVaw17qhbX8KrHD_ttE7nGMzRi
Enbuske, Matti, Lapinmaan maaoikeudet, Edita Prima 2006.

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Saamelaisilla ei ollut raudankäsittelytaitoa neljännen vuosisadan jälkeen

Saamelaisilla ei ollut raudankäsittelytaitoa neljännen vuosisadan jälkeen

Idän kauppiaat olivat kulkeneet tunnettuja Vienanmereen laskevia jokiväyliä jo kauan ennen saamelaisaikaa. Kivi- ja metallikauden aikana tuontitavaroita olivat piikivi, pronssi- ja rautaesineet, kuten tarve-esineet, työkalut ja korut. Ensimmäiset rautaesineet saapuivat permiläisestä Ananjino-kulttuurista Vienanmeren eteläpuolen kauppareittiä pitkin 800 eaa. alkaen.

Rautaesineiden valmistustaito omaksuttiin Karjalasta Pohjois-Fennosskandiaan 600–500 eaa. Niiden valmistukseen käytettiin yksinkertaista sulattouunia, joka koottiin laakakivistä. Uunissa poltettiin myös savea punamullan valmistamiseksi. Vanhimmat löydetyt pelkistysuunit tiedetään Kajaanin, Rovaniemen Kemijärven ja seuduilta. Ne on ajoitettu vuosille 300–200 eaa.  Samanlaisia uuneja tunnetaan myös Itä-Karjalassa. Lounais-Suomen itämerensuomalaisessa rannikkokulttuurissa raudanvalmistus otettiin käyttöön vasta ajanlaskun taitteen jälkeen.

Lapissa saamelaisten kohtaama kivikautinen väestö oli jääkauden jälkeen eri aikoina alueelle siirtyneiden väestöjen jälkeläisiä. Saamelaiset, jotka olivat saapuneet heidän joukkoonsa pienissä ryhmissä pitkällä aikavälillä, omaksuivat heiltä mm. peuran kuoppapyynnin ja tiettyjä rituaaleja. Kivikautinen väestö sulautui, toisaalta joutui väistymään syrjemmälle länteen ja pohjoiseen. Joitain lainasanoja siirtyi rinnakkainelossa saamen kieleen.

Rautaesineistön valmistus päättyi saamelaisten tulon aikaan noin 300 jaa. 800-luvulle saakka arkeologiset löydöt olivat vähäisiä. Ne olivat muualta saatuja ja tuotuja. Saamelaiset lienevät tehneet Lapissa vaihtokauppaa eteläisen Skandinavian maatalousyhteisöistä saapuneiden eränkävijöiden kanssa. Käytäntöä jatkoivat viikingit 800-luvulta alkaen. Nämä olivat kiertäneet veneillään pohjoista rannikkoa ja laskeutuneet Kuolassa Tulomajokea pitkin Lappiin. Viimeistään 1100-luvulla hämäläisten  perustaman siirtokunnan asukkaat, joita kutsuttiin kveeneiksi eli kainulaisiksi, kävivät kauppaa ja verottivat saamelaisia Tornionjoki- ja Kemijokilaaksoissa. Turkiksia oli aloitettu vaihtamaan rautaesineisiin myös eteläisellä Suomenniemellä joitain vuosisatoja aikaisemmin. Saamelaiset asuttivat Karjalan viikinkiajan alussa. 1000-luvulta alkaen karjalaisten laajennettua vaikutusaluettaan saamelaisten alueelle idän turkiskauppiaat hakeutuivat Lapin erämaihin.