Kun ensimmäiset saamelaisten esi-isät saapuivat 1000 eaa. Karjalankannaksen kautta Kaakkois-Suomeen, he kohtasivat toisen väestön, joka puhui saman länsiuralilaista kielen eri murretta – tai ehkä murre oli jo muuttunut omaksi kielekseen, jolloin tulokkailla olisi saattanut olla vaikeuksia ymmärtää sitä. Kumpikin väestö oli lähtenyt Volgan mutkasta liikkeelle. Niihin aikoihin laajoilla alueilla oli ollut vakava pitkäaikainen väestöllinen kriisi, ilmaston viileneminen, jonka seurauksena väki oli vähentynyt dramaattisesti. Ehkä se pakotti ihmisiä vaihtamaan kotiseutuaan. Suomenniemen ja Itä-Karjalan isoja vesistöjä asuttanut väestö oli lähtenyt ehkäpä ensimmäisenä länsiuralilaisista väestöistä, jota kuinkin samoihin aikoihin kuin mari ja mordva eriytyivät uralilaisista kansoista 1700–1500 eaa. Se kulki samaa vesireittiä Ylä-Volgalta Karjalankannakselle kuin saamelaisten esi-isät muutama sata vuotta myöhemmin. Tai voi olla niinkin, että tämä väestö, saamelaisten esi-isät ja eräät toiset länsiuralilaiset ryhmät lähtivät Volgan mutkasta liikkeelle samaan aikaan, mutta saamelaisten esi-isien lisäksi joitain toisia ryhmiä jättäytyi Laatokan ja Äänisen alapuolella Valkeajärven ja Ilmajärven välille pitkäksi aikaa. Näistä saamelaisten esi-isät suuntasivat kulkunsa myöhemmin Karjalankannakselle. Tuntematonta länsiuralilaista kieltä puhuva väestö jäi altavastaajaksi saamelaisten esi-isien levittäytyessä Pohjanlahden rannikolle puolen tuhannen vuoden aikana niin, että se vaihtoi kielensä ja siitä jäi monia sanoja saamen kieleen. Tämä tuntematonta länsiuralilaista kieltä puhuva väestö eli Suomenniemen järviseudulla. Siksi saameen omaksutut sanat ilmoittavat maastossa kulkemiseen liittyvien kohteiden yleisnimiä, jotka tarkoittavat vesistöjen välissä oleva maakannasta, välijokea, jokea tai järveä, sekä isojen vesistöjen nimiä, kuten Koitere, Päijänne, Ähtäri, Saimaa, Imatra tai Inari, joka mahdollisesti oli omaksuttu saameen jo etelässä. Tämän tuntemattoman kielen läheisiä sukukieliä olivat saamen lisäksi ainakin merja ja muroma sekä Valkeajärven lopilaisten ja Olhavan tšuudien kielet.
Lähteet:
Valter Lang: Homo Fennicus, SKS 2020, s. 104, 256–257.
Jaakko Häkkinen: Kielet Suomessa kautta aikain.
Ennen kuin saamelaiset olivat saapuneet Karjalan kannakselta Suomenniemelle ja heidän serkkunsa lopilaiset Valkeajärven ympäristöstä Karjalaan, oli heidän jälkeensä jäänyt väestöä Volgan mutkaan ja Ural-vuoren taakse Länsi-Siperiaan. Volgan mutkasta oli kääntynyt toinen joukko Okajoelle. Tämä joukko oli itämerensuomalaisten esi-isiä.
Permiläiset siirtyivät kohti pohjoista. Marilaiset ja mordvalaiset säilyttivät kielensä, vaikka joutuivat venäläisten vaikutuspiiriin, sen sijaan muromalaiset, metseräläiset ja merjalaiset venäläistyivät keskiajalla. Lopiaiset ja saamelaiset siirtyivät Ylä-Volgalta Valkeajärven seudulle ja Karjalankannaksen tuntumaan. Lopilaiset karjalaistuivat 1500-luvulla, saamelaisia eli samaan aikaan Savon korkeudella ja ylempänä. Olhavan tšuudit sulautuivat venäläisiin keskiajalla. Itämerensuomalaisista osa nousi Itämeren yli Suomenniemen lounaiskolkkaan, jossa se kohtasi germaaniväkeä sekä saamelaisia. Tulokkaista osa siirtyi Ahvenanmaan kautta Keski-Skandinaviaan ja pääväestö levittäytyi vähitellen rannikkoa pitkin ylös sekä kohti Karjalankannasta että Valkeajärven seutua.
Uralilaisten kansojen kehdot
⦁ Siperia: samojedikieli eriytyi alkukodista itään 4000 eaa.
⦁ Alkukoti Länsi-Siperiassa: hantien ja mansien muinainen asuinseutu Ishim-joen kummallakin puolella.
⦁ Ural-vuori: unkarin kieli eriytyi 2400 eaa. Vielä 800-luvulla jaa. unkarilaiset asuttivat Ukrainan lounaisosia.
⦁ Volgan mutka: permin kieli eriytyi 1900 eaa., marin kieli eriytyi 1700 eaa., mordvan kieli eriytyi 1500 eaa.
⦁ Ylä-Volgalta Valkeajärvelle ja Karjalankannakselle (havumetsävyöhyke): merjalaiset, lopilaiset, saamelaiset ja Olhavan tšuudit. Väestö oli metsästäjä-keräilijöitä. Karjalankannas ja Kaakkois-Suomi: Saamen kieli eriytyi 1000 eaa.
⦁ Volgalta Okajoelle, Moskvajoelle ja Väinäjoelle (lehtimetsävyöhyke): itämerensuomalaiset saavuttivat Balttian 800 eaa. He harjoittivat maanviljelyä ja karjanhoitoa.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
Kemikylä sai uusia veronmaksajia 1760-luvun molemmin puolin. Eräs heistä oli Olli Hannunpoika Wuolo.
Samuli Onnela kertoo teoksessa Suur-Sodankylä II sivulla 30 Olof Hansson Wuolon asuneen isänsä tilalla Kemikylässä vuonna 1763. Matti Enbuske kertoo kirjassaan Vanhan Lapin valtamailla sivulla 340 samasta henkilöstä, josta hän käyttää nimeä Olli Hannunpoika Wuola, olleen Karppisia Kemikylästä. Hänet on merkitty vuoden 1758 veronkantokirjaan uutena veronmaksajana.
Suomen lappalaiset II -teoksessa sivulla 515 T.I. Itkonen palauttaa Vuola-nimen Olliksi tai Uoleviksi ja nimi olisi ollut käytössä Enontekiöllä 1731–1786 ja tullut sinne Koutokeinosta. Vuola-nimi on lappalaisperäinen. Vuodesta 1731 alkaen, kun Sodankylässä alettiin pitää rippikirjaa, Sompion lapinkylään oli merkitty Tuomas Wuolappa niminen asukas perheineen. Perhe muutti Ruijaan 1740-luvulla.
Olli Wuolo/a oli nimetty samaan vuoden 1763 maakirjaan kuin Kuoskun savun perustaja Olli Hannunpoika (Nousu). Jos Samuli Onnelan antama tieto pitää paikkansa, että Olli Wuolo/a asui isänsä tilalla, niin isä olisi pitänyt tulla nimetyksi kyseisessä maakirjassa. Siinä nimettiin seuraavat Kemikylään vakiintuneet suvut: Nousu (kaksi sukua asui Ulmajansuunmaalla ja Värriöjokisuulla), Värriö (asui Pikkuarajärvellä) ja Halonen (eli Telniö eli Karppinen asui Ulmajansuunmaalla vuoteen 1750 saakka). Halosen savu perustettiin Savukoskenniskaan vuonna 1758 Matti Enbusken kirjassa kerrotun tiedon mukaan. Vuonna 1779 Hannu Matinpoika Nousu sai asumisoikeuden Karppisen savuun ja siitä lähtien tätä sukuhaaraa kutsuttiin Karppiseksi. Halosen eli Telniön eli Karppisen suvussa Ulmajansuunmaan aikaan ei ollut ketään Olli Hannunpoikaa Kemikylän rippikirjojen mukaan. Wuola nimi osoittautui lappalaiseksi. Lappalaisilla oli sukunimi käytössä 1680-luvulta alkaen.
Olli Wuolo/a oli tulokas samalla tavalla kuin vuoden 1763 maakirjassa nimetty Kuusamosta Kemikylään tullut lappalainen Antti Antinpoika Suva. Olli Wuolon/an suku oli asunut Sompiossa pitkään. Suvun kantaisäksi osoittautui Sompion vuoden 1667 henkikirjoihin nimetty Olli Teutianpoika. Hänen pojillaan oli käytössä Wuolab-sukunimi. Wuolo/a-nimeä ei ollut enää Kemikylän vuoden 1767 maakirjassa eikä sitä koskaan mainittu kylän rippikirjoissa.
Miksi Onnela ja Enbuske esittivät Wuolosta kertomallaan tavalla? He sekoittivat hänet Kuoskun perustajaan Olli Hannunpoika Nousuun.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
Vuoden 1740 maakirjassa mainittiin viisi verolappalaista, jotka vielä käyttivät asuinkenttiä harjoittaessaan lappalaiselinkeinoa. Heistäkin Martti Hannunpoika Nousu asui käytännössä poikansa savussa Kehtomaalla. Kemikylä liitettiin Sodankylän hallinnolliseen pitäjään vuonna 1747. Vuonna 1749 annetun Lapinmaan kolmannen ohjesäännön seurauksena lappalaiset alkoivat siirtyä laiskasti kylämuotoiseen asumiseen, maanviljelykseen ja karjanhoitoon. He maksoivat edelleen lapinveroa. Vuonna 1760 lapinvero oli vaihtunut talonpoikien maksamaan maaveroon.
1750-luvulla Kemikylä sai niukanlaisesti uusia tulokkaita. Kemikylän rippikirjojen mukaan heitä oli tullut ainoastaan kolme miestä: Antti Antinpoika Suva avioitui Hannu Leskenin toisen tyttären Saaran Kanssa. He muuttivat Kemijärvelle vuonna 1753. Sompiolainen Pekka Antinpoika Musta avioitui Martti Nousun tyttären Kaisan kanssa ja he muuttivat vuonna 1754 Kuolajärvelle. Sodankyläläinen Juho Pekanpoika Martin avioitui Ulmajansuunmaalla asuneen Matti Hannunpoika Nousun lesken Marketta Ollintyttären kanssa vuonna 1758. Pari vuotta vaimonsa kuolemasta hän muutti Unariin vuonna 1775.
Kemikylän maakirja vuodelta 1759:
– nimismies Martti Martinpoika (Nousu)
Martti Nousu (1713–1790) isännöi Nousun savua Kehtomaalla.
– Hannu Matinpoika (Nousu)
Hannu Nousu (1700–1760) oli Ulmajansuunmaan Nousun savun vanha isäntä.
– Juho Martin
Juho Pekanpoika Martin (1714–1798) oli Hannu Nousun Matti-pojan lesken toinen puoliso. Mahdollisesti hän oli asunut asunut jonkun nurkissa vielä 1763, koska vielä silloin hänellä ei ollut omaa savua kuin vasta 1767 maakirjan mukaan.
– Pekka Pekanpoika (Värriö)
Pekka Värriö (1728–1803) oli Värriön savun isäntä Pikkuarajärvellä.
– Juho Hannunpoika (Nousu)
Juho Nousu (1724–1801) sai Ulmajansuunmaan Nousun savun, koska hänen isoveljensä Matti oli menehtynyt vuonna 1756.
– Hannu Hannunpoika (Nousu)
Hannu Nousu (1731–1786) oli kotoisin Ulmajansuunmaan Nousun savusta. Hän oli Nousun tilasta erotetun Törmäsen isäntä vuodesta 1758.
– Antti Martinpoika (Nousu)
Antti Nousu (1733–1772) oli muuttanut Kehtomaalta Värriöjokisuulle nykyisen Martinkylän paikalle.
– Martti Martinpoika (Nousu)
Nuori Martti Nousu (1735–1808) harjoitti lappalaiselinkeinoa vuonna 1759 ilmeisesti Kehtomaalta käsin.
– Paavo Matinpoika Halonen
Paavo Halonen (1724–1789) alkoi asuttaa Savukoskenniskaa vuonna 1758 muutettuaan Värriön savusta, jossa oli työskennellyt renkinä.
Vuoden 1759 maakirjassa nimetyt henkilöt oli kirjattu lappalaisiksi. Vasta vuonna 1763 savunpitäjät kirjattiin uudisasukkaiksi. Uusia savunpitäjiä siihen mennessä:
– Olli Hannunpoika (Nousu)
Ulmajansuunmaalta saapunut Olli Nousu rakensi Kuoskun savun Tenniöjoen varteen noin vuonna 1760.
– Matti Martinpoika Nousu
Matti Nousu rakensi savun Värriöjokisuuhun nykyisen Martinkylän paikalle viimeistään vuonna 1763.
Muita 1763 maakirjassa mainittuja henkilöitä: kuusamolainen Antti Suvan ja Saara Leskenin vanhin poika Antti Antinpoika Suva, Olli Hannunpoika Wuolo ja taloton renki Heikki Pekanpoika Värriö, joka oli Pekka Värriön veli.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
Vuoden 1740 maakirjan mukaan Kemikylässä asutettiin seuraavia alueita:
Kattomaa (Kacktoma/Käcktoma) eli Palo-Kattomaa sijaitsee Kuoskun ja Nousun välissä Tenniöjokeen laskevan Pyhäjoen varrella
– nimismies Martti Hannunpoika Nousun asuinkenttä
Käytännössä Martti Hannunpoika asui poikansa luona Kehtomaalla Kemikylän rippikirjamerkintöjen mukaan.
Ala Arajärvi (Pikkuarajärvi eli Värriöjärvi)
– Pekka Heikinpoika Värriö asutti Värriön savua
Ulmajoensuunmaa (Ulmajansuunmaa eli Nousun kylä)
– Paavo Rysse asutti Karppisen savua
– Hannu Matinpoika Nousu asutti Nousun savua
Kemikylän rippikirjojen mukaan Paavo Niilonpoika Rysse saapui Karppisen taloon vuonna 1733. Viimeinen merkintä hänestä savun isäntänä on vuodelta 1740, mikä on myös maakirjan tieto.
Keminkenttä (Kemikentas) sijaitsee Kemihaarassa
– Antti Antinpoika Mustan asuinkenttä
Nuortinkenttä (Notinkentas) sijaitsee Nuorttijoen varrella
– Hannu Hannunpoika Leskenin asuinkenttä
Kehtomaa (Kaihtoma) sijaitsee Ylimmäisen Suoltijoen lasku-uoman vastapäätä likellä Martinkylää
– Martti Martinpoika Nousu asutti Karppisen eli Nousun savua
Martti Martinpoika haki 1740-luvulla savuun uudisasukasoikeuksia. Se lienee tarkoittanut tilan muodostamista sekä pyyntimaiden rajojen erottamista. Sen ulkopuolelle jäänyt alue oli varattu lappalaisille. Hän harjoitti tilallaan käytännössä lappalaiselinkeinoa eli metsästystä ja kalastusta.
Ulmajoensuunmaa
– Matti Hannunpoika Nousu asutti Nousun savua
– Juho Hannunpoika Nousu asutti Nousun savua
– Erkki Matinpojan asuinkenttä
– Pekka Pekanpojan asuinkenttä
Oletettavasti Erkki Matinpoika oli vaikuttanut Kemikylässä ainakin vuonna 1727. Tämä nimi oli tullut esiin eräästä oikeudenkäyntipöytäkirjasta. Lappalaisia Erkki Matinpoikaa eikä Pekka Pekanpoikaa oltu missään vaiheessa merkitty Kemikylän rippikirjoihin.
Tuohon aikaan Kemikylässä asuttiin sekä asuinkentillä että savupirteissä. Asuinkenttiä asuttivat ne lappalaiset, jotka noudattivat perinteistä lappalaiselinkeinoa, savuja lappalaiset, jotka omaksuivat jo talonpoikaiselinkeinoa, sekä uudisasukkaat. Ainoastaan uudisasukkaat pitivät palkollisia. Ainakin asuinkenttiä asuttavat lappalaiset noudattivat vuotuiskiertoa, mahdollisesti myös savussa asuvat lappalaiset ennen kuin olivat hankkineet lypsylehmän. Kemikylän yhdeksästä savusta kuudessa pidettiin lehmiä 1757 (Suur-Sodankylän historia II: 26). Näistä vain kaksi oli uudisasukkaiden perustamia.
Vuoden 1739 Kemikylän rippikirjan mukaan Antti Keitsa asui Pekka Heikinpoika Värriön taloudessa Ala Arajärvellä.
Karppisen savuun oli Kemikylän vuoden 1736 rippikirjassa kirjattu Paavo Niilonpoika Ryssen eli Karppisen ja hänen vaimonsa Elsan lisäksi eräs Erkki sekä vuonna 1741 eräs Paavo. Paavo osoittautui Paavo Matinpoika Haloseksi, joka kävi Värriön rengiksi vuonna 1750 ja oli siihen asti pitänyt taloa Paavo Ryssen poismuutettua vuonna 1740. Karppisen savu autioitui siten vasta vuonna 1750.
Paavo ja Erkki oli nimetty vuoden 1735 Kemikylän kinkerinkirjaan Karppisten yhteyteen. Erkki saattaa olla sama henkilö kuin vuonna 1737 Värriön talossa työskennellyt renki Erkki Halonen. Rippi- ja kinkerinkirjamerkinnät rakentavat arvoituksen. Molempien nuorukaisten nimiä edeltää määre, jonka ensimmäinen sana on kirjoitettu isolla kirjaimella aivan kuin kyseessä olisi nimi. Tulkitsen sanan näin: “Hinsson”, Hin olisi lyhenne Hindrikistä eli Heikistä.
Aiheesta on keskusteltu eräässä Paavo Halosen sukua käsittelevässä ryhmässä ja nuorukaiset oli tulkittu poikapuoliksi, siis Elsan pojiksi suhteessa Paavo Niilonpoikaan. Näin voi tosiaan tulkita Paavoa, joka oli Matti Halosen, Elsan edesmenneen puolison poika. Rippi- ja kinkerikirjojen merkinnöistä seuraa, että Erkin olisi pitänyt olla Paavon veli. Ainakaan Geni ei tiedä sellaista Paavon veljeä.
Jos Erkki olisi Heikki Hannuniemen (Halosen) ja Anna Nousun poika, olisi isä Matti Halosen nuorempi veli, siten nuorukaiset olisivat serkkuja. Ja kun Paavo Rysse muutti perheineen Karppisesta, on johdonmukaista, että taloon jäi Matin poika Paavo serkkunsa sijasta. Erkki kirjattiin isänsä Heikki Hannuniemen perheen yhteyteen Kemijärven rippikirjaan vuonna 1742.
Vuoden 1735 kinkerin- ja 1741 rippikirjoissa Paavon etunimen edessä oleva väärä isän nimi lienee kirjurin kirjausvirhe.
Vuonna 1735 kemijärveläinen Heikki Erkinpoika Halonen vaimoineen oli halunnut perustaa uudistilan Savukoskenniskaan, mutta kyläläiset lunastivat heidät ulos maksamalla heidän osansa kyläverosta. Nämä olivat pitäneet pariskuntaa liian levottomana. (Suur-Sodankylän historia II: 146 ja 174.) Heikki Halosella ja hänen vaimollaan tarkoitettiin juurikin Heikki Hannuniemeä ja Anna Nousua. He olisivat paluumuuttaneet Kemikylään. Ehkä sen myötä heidän poikansa Erkki jäi asumaan Ulmajansuunmaan Karppiseen, josta Heikki oli lähtöjään.
Lähdettyään Värriön savusta perheensä kanssa vuonna 1758 Paavo Halonen asettui Savukoskenniskaan.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
Muotoilin uudestaan tekstini Martinkylän Noususta, jonka alunperin julkaisin Tekstinaura-blogissani 9.4.2022.
Kehtomaan ympäristö Kemijoen varressa on ollut lappalaisten keskeistä asuinseutua ennen talonpoikaisaikaa. Seutu oli haluttu, koska siellä sijaitsevien Solttijoen eli Ylemmän Suoltijoen varrella oli luonnonniittyjä sekä joessa pesi majavia sekä Vaajajoen eli Alemman Suoltijoen ympärillä oli peurojen laidunmaata. Vuonna 1684 Suoltijoille olivat pyrkineet kemijärveläiset uudisasukkaat Tuomas Hamara sekä Hannu Karppinen. Hamara asui alueella nälkäkuolemaansa vuoteen 1695 saakka, mutta Karppinen joutui palaamaan Kemijärvelle jo vuoden kuluessa. Nälkävuosien jälkeen vuonna 1701 Kehtomaalle saapui Kemijärveltä uudisasukas Juho Karppinen, joka avioitui lappalaisten Matti ja Martti Hannunpojat Nousun siskon Elsan kanssa. Hän rakensi savun lappalaisen Pekka Tuomaanpojan asuinkentälle. Tämä oli vaikuttanut alueella samaan aikaan Tuomas Hamaran kanssa. Kehtomaalla Karppisen perhe asui Juhon kuolemaan saakka. Elsa muutti lapsineen Sodankylään 1720-luvun vaihteessa. Karppisen savu oli jäänyt tyhjäksi. Vuonna 1727 Kemikylän nimismies Martti Hannunpoika Nousu oli kiistellyt maasta oikeudessa mahdollisesti Sompiosta saapuneen erään Piera Heikinpojan kanssa ja hävinnyt kanteensa. 1730-luvun vaihteessa Piera ei enää asunut Kemikylässä. (Hannula 2021, 29, 50, 54, 76, 88, 103.)
Kemikylän rippikirjojen mukaan Nousun savun eli Martin perhekunnan päämiehenä toimi Martti Hannunpoika Nousu (1670–1755) 1730- ja 1740-luvuilla. Nousun savu – edellisen asuinhaltijan mukaan Karppinen – sijaitsi Kehtomaalla (Kaihtoma). Martti Nousulla oli samaan aikaan oma asuinkenttänsä Kattomaalla (Kacktoma) vielä vuonna 1741. Hän harjoitti lappalaiselinkeinoa ja noudatti vuotuiskiertoa. Osan vuotta hän vietti aikaa asuinkentällään muun perheen osallistuessa kylän naisten toimiin kesä- ja talvikylässä. Sisaruksiensa tavoin perheen poika Martti oli seurannut äitiään Kemijärven rannalle joka kesä pystytettävään kesäkylään ja talvea varten talvikylään, jonka paikka sijaitsi Kemikylän Kyläseljässä. Kehtomaasta oli sinne muutama kilometri.
Martti Martinpoika Nousu avioitui sompiolaisen Marketta Antintytär Mustan kanssa ja heidän esikoisensa syntyi vuonna 1733. Nousun ja Mustan nimismiessuvut olivat sopineet avioliitosta.
Martti Martinpojasta (1713–1790) tuli Nousun savun seuraava isäntä 1740-luvulla. Isännyyden saatuaan hän haki uudisasukasoikeuksia samaiseen savuun. Hän ei luopunut lappalaiselinkeinosta, vaan tuki sitä talonpoikaiselinkeinolla.
Kemikylä liitettiin Sodankylän hallinnolliseen pitäjään vuonna 1747. Perinteinen vuotuiskiertoon perustuva lappalaiselämäntapa päättyi. Alettiin asua paikallaan. Se vahvisti orastavaa talonpoikaiselämäntapaa. (Hannula 2021, 114.) Kehtomaasta muutama kilometri koilliseen Kemi- ja Värriöjoen suussa sijaitsi maanviljelykselle sopiva alue, kun Kehtomaa oli ollut omiaan tukemaan lappalaiselinkeinoa. Pääelinkeinona oli Nousun perhekunnalla edelleen metsästys ja kalastus. Talonpoikaisuudesta oli omaksuttu välttämättömin eli hankittu lypsylehmä vasta 1770-luvun vaiheilla.
Kemikylän rippikirjasta vuosilta 1761–1771 puuttuu sivuja. Tänä aikana kuitenkin Matti ja vanhin veli Antti Martinpojat – Kemikylän vuoden 1767 maakirjan mukaan – olivat rakentaneet savunsa Kemi- ja Värriöjoen haaraan. Oletettavasti savut olivat rakennetut perhekuntien esikoisten syntymien aikoihin, Matti vuoden 1760 ja Antti vuoden 1764 vaiheilla. Veljesten äiti kuoli Kehtomaalla vuonna 1764. Matti menehtyi vuonna 1767 – tytär muutti äitinsä kanssa Kemijärvelle – ja Antti vuonna 1772 – puoliso ja lapset siirtyivät Martti-veljen (1735–1808) perheeseen.
Matin ja Antin savut asutettiin uudelleen. Matin savuun asettui nuori Martti Kehtomaalta, joka sen vuoksi autioitui. Vanha isäntä Martti asui uuden perheensä kanssa poikansa perheen yhteydessä. Hän avioitui kaikkiaan kolmesti, toinen avioliitto oli lapseton ja kolmannesta syntyi tytär. Antin savuun asettui Heikki-veli, joka siihen asti oli asunut Martin perheessä.
Kirkonkirjojen 1772–1789 ja eräiden muiden tietojen mukaan nykyisen Martinkylän paikalla ollutta Nousun savua (Kemikylän talo numero 3) isännöi Martti Martinpoika, Marttilan savua (Kemikylän talo numero 4) isännöi tämän veli Heikki.
maakirja 1808
3: Nousu Martti Martinpoika (1735-1808)
4: Nousu Heikki Martinpoika (1750-1825)
maakirja 1830
3: Nousu Hannu Martinpoika (1787-1850) ja (Jaakkola) Mikko Mikonpoika (1796-1852), vihitty vuonna 1816 Stiina Heikintytär Nousun kanssa.
4 Nousu Heikki Martinpoika
maakirja 1845
3: Nousu
4: Marttila
maakirja 1855
3: Nousu: ostettu perintötilaksi 1849: Hannu Martinpoika Nousu, Mikko Mikonpoika (Jaakkola) ja Heikki Isakinpoika Nousu.
4: Marttila
maakirja 1875
3: Nousu: sama kuin yläpuolella.
4: Marttila
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
G. A. Anderssonin keräämistä muisteluksista Kemikylässä 1880-luvun alussa voi huomata, että siellä tunnettiin kylien muodostuminen legendan esittämällä tavalla. Tiedettiin, että saamelaisia oli seudulla asunut ammoin, mutta uudisasukkaat olivat rakentaneet kylien kantatalot. Tähän liittyen Sallan rovasti ja sukututkija Erkki Koivisto oli noudattanut samaa ajatuskulkua. Hän oli kirjannut jokaisen Sodankylän, Sompion ja Kemikylän suvun alkaneen uudisasukkaasta. Koivisto oli rakentanut sukututkimuksessaan talonpoikaisen Itä-Lapin alun. Saamelaiset olivat sulautuneet suomalaisiin ja lakanneet olemasta. Tässä käsityksessä oltiin yleisesti. Pitkään vaikuttaneen mielikuvan taustalla Anderssonin kohtaamat muistelijat olivat pitäneet itseään suomalaisina eivätkä saamelaisina.
Erään Anderssonin keräämän tarinan mukaan kaksi venekuntaa lähti sauvomaan kilpaa Kemijärveltä. Tarina jatkuu: Toinen venekunta Tenniöjoelle tultuaan nousi ja nousi, kunnes pääsi nykyiseen Nousun kylään saakka. Täällä venekunta nousi maihin ja perusti talon, jota alettiin kutsua Nousuksi. Tarinan mukaan Nousun sukua oli pidetty juuriltaan suomalaisena ja uskotun tulleen Kemijärveltä. Jopa Nousu-nimikin oli saanut kansanomaisen selityksen.
Nykyään tiedetään, että saamelaisista polveutuneet Kemikylän asukkaat olivat ottaneet talonpoikaisen elämäntavan tukemaan omaa elinkeinoaan 1700-luvulla. Vielä 1790-luvulla esim. Värriöjoen suulla asunut saamensukuinen Martti Martinpoika Nousu oli nojautunut huomattavasti vähemmän talonpoikaiselinkeinoon kuin 60 vuotta aikaisemmin Ulmajansuunmaalla asunut uudisasukas Matti Erkinpoika Karppinen. 1850-luvulla pidetyt uudisasukkaista ja saamelaisista polveutuneiden talot olivat varustuksiltaan samanlaisia. Elinkeinojen kaltaistumisen lisäksi suvut olivat ehtineet sekoittua keskenään. Sotien jälkeen vanhan elämäntyylin tarvekalut ja muut esineet heitettiin maakuoppaan ja tilalle otettiin nykyaikaisia välineitä; heitettiin maakuoppaan esineitä, jotka nykyään symboloisivat saamelaisuutta, ja liityttiin vielä kiinteämmin osaksi yleissuomalaista maatalouskulttuuria. Elettin ajassa ja valinnoilla helpotettiin elämistä. Se oli arvovalinta, vaikka sitä ei sillä tavalla ajateltu.
Saamelaisjuurien unohtaminen on kestänyt vuosisatoja. Niiden elvytys on kestänyt kolmekymmentä vuotta. Ihminen on juuriensa summa.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen Kemijärven tietokannan syntyneet-vihityt-kuolleet 1698–1746 sivuilta olen poiminut tietoja Kemikylän asukkaista. Syntyneiden lisäksi on mainittu heidän kumminsa, vihittyjen tietoja yhdistämällä esim. Genin tietoihin tunnistetaan puolisoiden suvut ja kuolleissa usein mainitaan lapsen nimi, jota ei ole ilmoitettu esim. Genissä. Vaikeutena liennyt yhdistää lapsi hänen perheeseensä. Koottuani kirjassani “Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua” Kemikylän suvut ja perheet, yhdistämisen yrittäminen kävi mielekkäämmäksi. Aloitetaan Kuolleiden luettelosta.
Kuolleiden luettelo sisältää nimet vuodesta 1698–1710. Tämän jälkeen Kemikylän kuolleita ei ole nimetty Kemijärven listoissa, vaikka siellä onkin Kuolajärven lappalaisia.
[kuva 21]:
15.8.1705 Kemikylä Lisbetha Erkintytär.
22.8.1705 Kemikylä Elsa Erkintytär.
11.7.1706 Kemikylä Kirsti Pekantytär.
13.7.1706 Kemikylä Antti Antinpoika.
15.7.1706 Kemikylä Kirsti, Hannu Pekanpojan tytär.
Lisbetha ja Elsa Erkintyttäret lienneet Ulmajansuunmaalla eläneen uudisasukas Erkki Telniön tyttäriä. Muita Erkki-nimisiä miehiä ei Kemikylässä asunut vuoden 1705 vaiheilla henkikirjojen mukaan. Kirsti Pekantytär liennyt lappalainen. On muutamia vaihtoehtoja nimetä hänet kylän eri kotakuntiin, mutta sopivan ikäinen isäehdokas olisi ollut vuonna 1696 edesmennyt Pekka Tuomaanpoika. Antti Antinpoika liennyt lappalaisen Kirsti Antintyttären veli. Kirsti avioitui Iivari Jönsön kanssa muutamaa kuukautta ennen veljensä kuolemaa. Listan viimeinen Kirsti oli lappalaisen Hannu Pekanpojan tyttären nimi. Hannu taas oli kymmenisen vuotta aikaisemmin nälkään menehtyneen Iivari Pekanpojan veli, siten Kirsti oli Anna Nousun serkku.
Vihittyjen luettelo ei sisällä kemikyläläisten osalta 1710-lukua. Tuossa vaiheessa kylä tuntuu pysähtyneen. Mahdollisesti ei ollut 1690-luvulla syntyneitä nuoria, jotka olisivat perustaneet perheitä ja siksi ei myöskään syntynyt kylään lapsia. Sen sijaan kanssakäyminen kuolajärveläisten kanssa kävi varsin vilkkaana.
21.5.1699 Matti Hannunpoika Nousu Kemikylästä ja Anna Juhontytär samasta kylästä. [kuva 1]
1.4.1706 Iivari Jönsö Kuolajärveltä ja Kirsti Antintytär Kemikylästä. [kuva 2]
27.12.1720 Hannu Matinpoika Nousu Kemikylästä ja Kuolajärveltä Kristiina Juhontytär Saija, joka oli Kaapo Saijan sisko. [kuva 51]
20.2.1726 Marketta Martintytär Nousu Kemikylästä ja Iivari Tuomaanpoika Miulus Kuolajärveltä, joka oli Pekka Tuomaanpojan ja Marketta Tuomaantyttären veli. Marketta oli Hannu Juhonpoika Jönsön puoliso ja tämä Iivari Jönsön veli. [kuva 52]
Syntyneiden luettelossa kummit oli ryhmitelty sukupuolen mukaan. Vasemmalla puolella olivat miehet ja oikealla naiset. Kummeina saattoivat toimia avioparit tai naimattomat, mutta he tunnustivat luterilaisuutta, olivat täysi-ikäisiä ja taitoivat katekismuksen. Kummien määrä oli kahdesta kuuteen. Kummeina ovat voineet toimia perheen luotetut, ystävät ja sukulaiset. Vuoteen 1721 saakka täysi-ikäinen oli vähintään 15-vuotias ja sen jälkeen 21-vuotias.
20.10.1706 syntyi Elsa, Matti Nousun tytär. Kummeina Martti Nousu, Susanna Elsantytär, Pekka Halonen ja Elsa Mikontytär. [kuva 13]
Jos kummiksi nimetty Pekka Halonen oli Pikkuarajärven rannalla asuneen Heikki Värriön poika, olisi tämän pitänyt syntyä viimeistään vuonna 1691. Asia ei liene sillä tavalla. Erkki Telniön poika Pekka taas syntyi samana vuonna kuin Elsa, jolloin kummi-Pekka on ollut ulkopaikkakuntalainen. Asetelma kertoo lappalaisten ja suomalaisten luontevasta yhdessäelämisestä 1700-luvun alussa.
7.2.1706 syntyi Brita, Martti Nousun tytär. Kummeina Matti Nousu ja Anna Juhontytär sekä Matti Matinpoika ja Anna Hannuntytär. [kuva 13]
21. 7.1717 syntyi Johannes, Kaapo (Juhonpoika) Saijan ja Kaisa Oulantytär (nuoremman) Tennon lapsi, Kummeina Martti Nousu, Heikki Heikinpoika, Matti Ollinpoika, Marketta Juhontytär, Kaisa Ollintytär ja Kaisa Matintytär. [kuva 57]
3. 2.1718 syntyi Elsa, Tuomas Miuluksen lapsi. Kummeina Hannu Pekanpoika, Inkeri Pekantytär, Heikki Erkinpoika, Kirsti Antintytär, Anna Iivarintytär. [57]
Hannu Pekanpoika saattaa olla Hannu Piettarinpoika, jota patronyymia olen käyttänyt Kemikylän vuoden 1643 henkikirjasta alkaen siinä olleen kirjauksen mukaan. Kirsti Antintytär lienee miehensä kautta Jönsö sekä Anna Iivarintytär sukunimeltään Nousu.
17.10.1719 syntyi Juho, Iivari Juhonpoika Jönsön ja Kirsti Antintyttären (synt. Kemikylässä) lapsi, Kummina Elsa (Hannuntytär) Nousu, Heikki Ahonen, Kalle Oinas, Hannu Ollinpoika, Kristiina Pallari ja Marketta Martintytär. [kuva 57]
Kummi Elsa Nousu oli Matti ja Martti Nousun sisko, joka asui Kemikylässä Kehtomaalla vielä loppuvuodesta 1719. Pian sen jälkeen hän muutti perheineen Sodankylään.
7.5.1727 syntyi Elsa, Pekka Miuluksen lapsi. Kummeina Niilo Jouni, Maria Halonen, Paavo Luiro, Brita Siivola, Juho Heckman, Marketta Nousu. [65]
16.2.1728 syntyi Hannu, Hannu Miuluksen lapsi. Kummeina Olli Tohmo, Maria Ollintytär, Matti Kostamu, Marketta Nousu, Paavo Halonen, Marketta Luiro. [65]
17.7.1728 syntyi Anna, Tuomas Miuluksen lapsi. Kummeina Olli Tohmo, Maria Heikintytär, Niilo Jouni, Walpuri Pekantytär, Lauri Halonen, Elsa Nousu (Matintytär). [66]
7. 2.1730 syntyi Juho, Pekka Tuomaanpoika Miuluksen ja Marketta Juhontytär Saijan lapsi. Kummeina Hannu (Matinpoika) Nousu, Pekka Koria, Marketta Tenno, Kaisa Tenno ja Agneta Miulus. [kuva 66]
19.12.1730 syntyi Maria, Matti Oulanpoika Kallungin eli Aatsingin (Tuomas Törmäsen isä) ja Kaisa Matintytär Sotkan tytär. Kummeina Marketta Nousu (Matintytär), Malin Antintytär, Pekka Halonen ja Iivari Miulus. [kuva 67]
1750-luvun lopulla Maria Aatsinki kävi Olli Hannunpoika Nousun vaimoksi. Olli perusti Kuoskun kantatalon. Kaisa Sotka kävi toisen kerran avioon Pekka Hannunpoika Nousun kanssa. Pekka muutti äitinsä kanssa Hannu Nousun kuoltua Kuusamoon, jossa tapasi vaimonsa. Pekka Nousun toinen vaimo oli Elsa Matintytär Tenno, joka oli Hannu Oulanpoika (nuoremman) Tennon pojantytär.
Kummina toiminut Pekka Halonen liennyt Erkki Telniön poika Pekka, joka avioitui Kittilään ja otti sukunimekseen Pulli vuonna 1731.
13. 5.1733 syntyi Olli, Matti Sotkan lapsi. Kummeina Martti Nousu, vaimo Elsa, Antti Keitsa, vaimo Kaisa (Heikintytär Mursu), Sigfried Halonen (Erkki Telniön poika) ja Elsa Nousu (Matintytär). [kuva 68]
Oliko Matti Sotka Kaisa Matintytär Sotkan lähisukulainen? Hän ei kuitenkaan asunut Kemikylässä, vaikka kaikki kummit olivatkin sieltä kotoisin. Jokin yhteys Matti Sotkalla oli Kemikylään. Vertailtaessa Olli Sotkan ja Maria Aatsingin kummeja, on päällekkäisyyksiä Nousun ja Telniön suvuissa. Mahdollisesti Matti Sotka asui Kuolajärvellä.
28.4.1735 syntyi Erkki, Erkki Erkinpoika Märkäjärven lapsi. Kummeina Martti Nousu, Elsa Tenno, Hannu Hannunpoika, Aili Kaikkonen, Antti Peuna ja Liisa Kärppä. [kuva 70]
Genin mukaan Märkäjärvi-nimeä on käytetty Tennon Oula-veljesten sukupolven yhteydessä sekä nuoremman Oulan Hannu-pojan yhteydessä. Se on saanut nimen asuinpaikasta. Erkki Märkäjärvi oli Märkäjärven talosta, mutta ei ollut sen isäntä.
Kummiluettelossa Martti Nousun oikealla puolella on nimi Elsa Tenno. Elsa saattaa olla Martti Nousun puoliso, joka on elänyt noin 1680–1743. Mahdollinen vastaavuus olisi Genin mukaan Elina Saarantytär Tenno, jolla oli Brita niminen sisko. Genin tiedot ovat sisaruksista niukat. Sen sijaan kun verrataan Saaran ja hänen veljiensä Oula vanhemman ja Oula nuoremman lasten nimiä Martti Hannunpoika Nousun lasten nimiin, on yhtenevyys merkittävä. Martin viiden lapsen kaimoja ovat vanhemman Oula Tennon neljästä lapsesta Marketta ja Saara, nuoremman Oula Tennon neljästä lapsesta Kaisa ja Marketta sekä Saara Tennon kahdesta tiedetystä lapsesta Brita. Kääntäen Martti Nousun neljän tyttären nimet olivat myös Tennon sisaruksilla. Lisäksi vuonna 1717 Martti Nousu oli Kaisa Oulantytär (nuoremman) Tennon lapsen kummisetä. Siksi voi nostaa esille ajatuksen, että Martti Nousun vaimon suku olisi Tenno.
Miuluksen neljä veljestä olivat lapsiensa Nousun kummeja jopa yli kymmenen vuotta vanhempia. Suvut olivat olleet pitkään erityisissä väleissä, ehkä jo Hannu Hannunpoika Nousun ajoilta.
Iivari Jönsön puoliso Kirsti Antintytär oli läheinen Elsa Hannuntytär Nousulle jo ennen muuttoaan Kemikylästä Kuolajärvelle.
Tuomas Aatsinki eli Törmänen oli suvultaan tuttu Nousun suvulle jo hänen isänsä Matti Oulanpojasta alkaen. Hannu Hannunpoika Nousu otti Tuomaan ottopojakseen, ja tämä peri aikanaan Törmäsen savun. Se kertoo paljon sukujen lämpimistä väleistä.
Saijan ja Nousun suvut ovat kietoutuneet ajansaatossa yhteen Kaapo Juhonpoika Saijan ja hänen siskonsa Kristiinan ajoista. Kristiinasta tuli Hannu Matinpojan puoliso ja Kaapon eräät jälkeläiset jatkoivat Nousun kylässä Törmäsen talon pitoa 1800-luvulla.
Matti Sotka liennyt tulokas Kuolajärvellä. Tästä huolimatta molemmat Nousun suvut asettuivat Sotkan pojan kummeiksi. Eleellä sidottiin sukuja lähemmiksi.
Runoudessa on kyse hakeutumisesta uuteen näkökulmaan. Sen omaksuminen on työlästä, koska tuttuus on painava karistaa. Asettumalla erilaisiin näkökulmiin, esim. kirjoittajan asemaan, runo voi näyttäytyä erilaiselta kuin lukijan asemassa. Kun on kyse omasta tekstistä, kirjoittaja ja lukija eriytyvät omiksi näkökulmikseen: on runon ajatus (kirjoittajan tarkoitus / lukijan tulkinta siitä) ja se miltä runo näyttää. Kun näkökulmat ovat tulleet yhdeksi, lukija kokee kuin runo olisi kirjoitettu juuri hänelle.
Runon olemus ei ole merkityksessä, vaan tulkinnassa ja kokemisessa. Keskeistä runossa on se, miten ohjataan lukijaa. Runokäsitteiden käytön ideana on analyysissä ohjata runoa sellaiseen muotoon, josta lukija voi tuntea saman kuin kirjoittaja. Vertaa toisen ja omaa lukukokemustasi omasta runostasi ja mieti miksi ne saattavat erota ja sen jälkeen mieti miten muokata runoa, jotta ne yhtyvät. Tai sillä ei ole väliä. Runo puhuu monella eri merkityksellä, mutta sen pitäisi puhutella lukijaa.
Runon toimivuus riippuu ainakin runon käyttötarkoituksesta. Teeman tunnistaminen on tulkinnan lopputulos. Se riippuu mitä asioita on tulkinnassa huomioitu ja jätetty sivuun. Nämä valinnat tekee analysoija. Toisaalta runo voi ohjata eri lukijoita kiinnittämään huomiota samoihin kohtiin. Sen voi tehdä esim. rakentamalla runoon antiteesin. Kääntäen, kaikki runon huomionkohdistajat sisältävät keskeistä merkitystä runon analyysin kannalta.
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).
G. A. Andersson keräsi Kemikylän eri puolilta tarinoita seudun asuttamisesta vuonna 1886. Tarinat olivat rakentuneet yhdistelemällä eri ikäisiä tapahtumia, jotka juonen kannalta kuuluivat näennäisesti yhteen. Siinä oli korvattu nuoremmilla osilla vanhempia, mutta jättivät niistä tarinaan jotain vihjeitä. Kaikissa kolmessa tarinassa yhteistä oli uskomus, että ensimmäiset asuttajat olivat uudisasukkaita.
Kaksi tarinaa oli keskenään samantapaisia. Niissä yhdistyi kilpasauvonta ja Kemikylän asuttaminen. Ensimmäinen varhaisempi tarina alkoi Kemijärveltä ja päättyi tiettyjen kantatalojen asuttamiseen ja toinen Kemikylän Kyläseljästä ja päättyi tiettyjen kylien asuttamiseen. Sen sijaan kolmas tarina oli toisenlainen. Tulijoiden suunta oli (Kuolajärven) Sotkajärven seudulta eivätkä he sauvoneet kilpaa. Tarinoiden näkökulmista voi havaita muistelijan asuinpaikan vaikutuksen kerrontaan: martinkyläläinen kertoi sauvomisen edenneen Tenniöjokea ylöspäin ja nousulainen samaa jokea alaspäin.
Nousulla kerrottu tarina muistutti Martinkylällä kerrottua siten, että tarinoissa mainittiin henkilöiden etunimet ja kylät, jonne he asettuivat asumaan. Nousulla kerrotun tarinan tyyli vaikuttaa olevan samalta ajalta kuin Martinkylällä kerrotun tarinan, mutta itse tarina on vanhempi, ajalta ennen uudisasukkaiden saapumista. Tätä nousulaiset eivät enää muistaneet 1880-luvulla.
Ensimmäisen tarinan henkilöitä olivat Karppinen ja tuntemattomaksi jäänyt henkilö, jotka olivat venekuntien perämiehiä. Tarinan mukaan Karppinen perusti Pelkosenniemellä Pulskan savun, jota myös kutsuttiin Karppiseksi. Tuntemattomaksi jäänyt henkilö perusti Kemikylään tultuaan Nousun savun. Tässä tarinassa on kaksi tarinaa yhteenliitettynä, lisäksi tarina on tiivistynyt ja sen vuoksi jollain keskeisillä sanoilla on useampi merkitys. Siinä viitataan sekä Pelkosenniemellä sijaitsevaan Pulskan taloon että Nousun kylään, jonne oli rakennettu Karppisen (tunnetaan myöhemmin Pulskana) ja Nousun savut. Pelkosenniemen Pulskan talo voi sisältää vihjeen toisen venekunnan perämiehestä, joka olisi asettunut Sompion Alaperälle uudisasukkaaksi samaan aikaan kuin Karppinen oli asettunut Kemikylään ensimmäisen kerran. Siten voidaan ajoittaa tarinan alkutilanne. Karppinen tunnistetaan tarinan Pulskan/Karppisen savun vihjeestä, joka ohjautuu Nousun kylään Nousun savun perustamistiedon vuoksi.
Toisessa tarinassa mainittiin Olli, Hannu ja Paavo. Olli asettui Kuoskuun ja Hannu Nousulle. Paavon (sukunimeltään Halonen) asettuminen Savukoskelle taas oli jossain vaiheessa tarinaan lisätty täydentävä osa. Tarinaa voi tulkita, että Olli ja Hannu olivat Kuoskun ja Nousun kylien perustajat. Kaksikko oli saamelaisveljeksiä Ulmajansuunmaalta. Vuoden 1760-vaiheilla Olli Hannunpoika Nousu rakensi savun paikkaan, jota kutsuttiin Kuoskuksi, Hannu on yleinen nimi Nousun suvussa Ulmajansuunmaalla eikä näin voi tietää, kuka Hannu olisi muistelun mukaan Nousun savun perustanut. Ollin veli Hannu oli rakentanut Ulmajansuunmaalla Törmäsen savun, ei Nousua. Siksi ajatukseni kääntyi kahteen tarinassa mainittuihin samanimisiin kemijärveläiseen uudisasukkaaseen, jotka nousivat Tenniöjokea pitkin ylävirtaan 1680-luvulla. Olli Karppisen asettumisesta Kuoskuun on epäsuoraa todistusta, mutta Hannu Karppisen asettuminen Ulmajansuunmaalle Karppisen savuun on varma tieto. Olli Karppisen asettumista tukee päätelmä, etteivät uudisasukkaat halunneet naapureikseen toisia uudisasukkaita. Ollin saapumisen aikaan Kemikylään uudisasukkaiden asuttamia paikkoja olivat Pikkuarajärvi eli nykyinen Värriön kylä, Kehtomaa Martinkylän vieressä ja Ulmajansuunmaa eli Nousu.
Kolmannessa tarinassa mainittiin Sotkajärveltä saapuneet kolme veljestä, jotka olivat Jussi eli Juntti, Hannu ja nimeltä mainitsematon henkilö. Ensimmäinen henkilö asettui Nousulle, toinen Kuoskuun ja kolmas Martinkylään. Kemikylän talonpoikaisaikana ketään talon perustajaa ei saapunut Kuolajärven Sotkajärveltä. Toisaalta muistelijat saattoivat tietää, että eräät Kemikylään asettuneet tulijat olivat kotoisin Sotkajärveltä Muhoksen ja Utajärven välistä. Viitataanko heistä puhuttaessa silloin Karppisiin? Henkikirjat eivät tue kolmen Karppis-veljen ideaa, joista yksi olisi Juho ja toinen Hannu, mutta muisteltuna saatettiin heitä pitää lähisukulaisina ja sekoittaa heidän asuinpaikkansa: Hannu Ristonpoika asutti Ulmajansuunmaata, Olli IIsakinpoika Kuoskua ja Juho Matinpoika Kehtomaata likellä Martinkylää. He eivät asuttaneet näitä paikkoja samaan aikaan, vaikka niin saattoi mieltää parisataa vuotta myöhemmin. Näiden Karppisten olisi pitänyt saapua Kemikylään Kemijokea pitkin ja on kiinnostavaa pohtia miksi juuri tämä muistelus muisteltiin Nousun kylässä eikä Martilla. Päättelen, että pohdintani on väärin. Karppisen suku ei jäänyt Kemikylään. Jäi nimi, jonka toiset suvut ottivat käyttöönsä. Niinpä palaan uudestaan ajatukseeni, että kolme saamelaisveljestä saapui Kemikylään Kuolajärven Sotkajärveltä. Savukosken vanhin yhtäjaksoinen asutus on Nousun kylässä, josta se on levinnyt ympäri kuntaa, juuret ovat saamelaisajassa ja Nousun suku lähtöjään saamelainen.
Tarinoissa mainittuja nimiä on muistelijoiden ollut helppo muistaa, koska ne olivat myös kylien asutushistoriassa käytettyjä nimiä. Nimet ovat vähitellen unohtuneet, jos vastaavuutta ei ollut. Nimet ovat saattaneet säilyä, vaikka henkilöt ovat vaihtuneet tuoreempien tapahtumien korvatessa vanhempia. Tarinat ovat monen ajan summia.
Tulkinnan palat asettuvat kohdalleen kuten palapelissä. Yksi pala sisältää liian vähän informaatiota, mutta yhdessä ne muodostavat selvän kuvan. Ensimmäinen ja vahvin todiste sitoo Hannu ja Piettar Hannunpojat veljiksi. Vuonna 1686 oli oikeustapaus, jossa Inkeri Hannuntytär oli saanut kuolemantuomion, koska hän oli synnyttänyt lapsen serkulleen Iivari Piettarinpojalle. Toinen todiste on nousulaisten muistelus, jossa esitetään Juho, Hannu ja kolmas henkilö veljiksi. Yhdistämällä nämä tiedot tiedetään tarinan henkilöiden nimet. Minne he siirtyivät asumaan tultuaan kylään lienee muisteluksessa mennyt sekaisin. Hannu on nousulaisten esi-isä, Juho siirtyi pois Kemikylästä ilmeisesti Venäjälle ennen vuotta 1643, joten mielekäs asuinpaikka olisi ollut jossain Martin takametsissä ja Piettarin asuinalueeksi olisi jäänyt Kuosku.
Henkikirjoista voidaan lukea milloin kukin uudisasukas oli saapunut Kemikylään. Henkikirjoista saattoi lukea myös nousulaisten muisteluksessa mainittujen saamelaisten tulijoiden nimiä. Tämän jälkeen saamelaisten täsmällisempi saapumisvuosi oli edellyttänyt päättelyä, koska Kemikylän voudintilien ja henkikirjojen välillä on kahdenkymmenen vuoden katkos. Olin aikaisemmin huomannut, että tyypillisesti Kuolajärven saamelaisia saapui Kemikylään ankarien katovuosien jälkeen. Tulkitsin, että kolmelle veljelle sopivin hetki saapua olisi ollut pian Perttulin hallavuoden jälkeen vuosina 1636 tai 1637. Kemikyläläisen Hannu Hannunpojan nimi on vuonna 1638 tehdyssä valituksessa, joka koski talonpoikien harjoittamaa kalastusta ja metsien kaskeamista lappalaisten mailla.
Lähde:
Andersson, G. A. Kemijärven pitäjien vaiheita, Lapin Kansan kirjapaino 1957, s. 38.
Kun ensimmäiset saamelaisten esi-isät saapuivat 1000 eaa. Karjalankannaksen kautta Kaakkois-Suomeen, he kohtasivat toisen väestön, joka puhui saman länsiuralilaista kielen eri murretta – tai ehkä murre oli jo muuttunut omaksi kielekseen, jolloin tulokkailla olisi saattanut olla vaikeuksia ymmärtää sitä. Kumpikin väestö oli lähtenyt Volgan mutkasta liikkeelle. Niihin aikoihin laajoilla alueilla oli ollut vakava pitkäaikainen väestöllinen kriisi, ilmaston viileneminen, jonka seurauksena väki oli vähentynyt dramaattisesti. Ehkä se pakotti ihmisiä vaihtamaan kotiseutuaan. Suomenniemen ja Itä-Karjalan isoja vesistöjä asuttanut väestö oli lähtenyt ehkäpä ensimmäisenä länsiuralilaisista väestöistä, jota kuinkin samoihin aikoihin kuin mari ja mordva eriytyivät uralilaisista kansoista 1700–1500 eaa. Se kulki samaa vesireittiä Ylä-Volgalta Karjalankannakselle kuin saamelaisten esi-isät muutama sata vuotta myöhemmin. Tai voi olla niinkin, että tämä väestö, saamelaisten esi-isät ja eräät toiset länsiuralilaiset ryhmät lähtivät Volgan mutkasta liikkeelle samaan aikaan, mutta saamelaisten esi-isien lisäksi joitain toisia ryhmiä jättäytyi Laatokan ja Äänisen alapuolella Valkeajärven ja Ilmajärven välille pitkäksi aikaa. Näistä saamelaisten esi-isät suuntasivat kulkunsa myöhemmin Karjalankannakselle. Tuntematonta länsiuralilaista kieltä puhuva väestö jäi altavastaajaksi saamelaisten esi-isien levittäytyessä Pohjanlahden rannikolle puolen tuhannen vuoden aikana niin, että se vaihtoi kielensä ja siitä jäi monia sanoja saamen kieleen. Tämä tuntematonta länsiuralilaista kieltä puhuva väestö eli Suomenniemen järviseudulla. Siksi saameen omaksutut sanat ilmoittavat maastossa kulkemiseen liittyvien kohteiden yleisnimiä, jotka tarkoittavat vesistöjen välissä oleva maakannasta, välijokea, jokea tai järveä, sekä isojen vesistöjen nimiä, kuten Koitere, Päijänne, Ähtäri, Saimaa, Imatra tai Inari, joka mahdollisesti oli omaksuttu saameen jo etelässä. Tämän tuntemattoman kielen läheisiä sukukieliä olivat saamen lisäksi ainakin merja ja muroma sekä Valkeajärven lopilaisten ja Olhavan tšuudien kielet.
Runoudessa on kyse hakeutumisesta uuteen näkökulmaan. Sen omaksuminen on työlästä, koska tuttuus on painava karistaa. Asettumalla erilaisiin näkökulmiin, esim. kirjoittajan asemaan, runo voi näyttäytyä erilaiselta kuin lukijan asemassa. Kun on kyse omasta tekstistä, kirjoittaja ja lukija eriytyvät omiksi näkökulmikseen: on runon ajatus (kirjoittajan tarkoitus / lukijan tulkinta siitä) ja se miltä runo näyttää. Kun näkökulmat ovat tulleet yhdeksi, lukija kokee kuin runo olisi kirjoitettu juuri hänelle.