Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Kuolajärven saamelaissuvut 1667-henkikirjassa

Kuolajärven saamelaissuvut 1667-henkikirjassa

Henkikirjavuonna 1667 oli ylöskirjattu 13 kuolajärveläistä verolappalaista, jotka olivat vuoden 1643 kuuden saamelaismiehen jälkeläisiä. Vuoden 1643 henkikirjan listaukseen ei oltu kirjattu kahta verolappalaista, joilla oli yhteensä kolme poikaa 1667 henkikirjassa. Oli yksi verolappalainen ylöskirjattuna ennen vuotta 1643 ja hänellä oli poika vuoden 1643 henkikirjassa ja toinen poika vielä 1667 henkikirjassa. Tämä oli saanut nautintamaansa 1643 jälkeen. Lisäksi 1643 henkikirjassa oli kaksi verolappalaista, joiden pojilla oli asuinkentät 1667 jälkeen. Kahden verolappalaisen nimi oli molemmissa henkikirjoissa. Talonpoikien tavoin verolappalaiset saivat käyttöönsä sukunimet 1680–1690-luvuilla.

Kantaisät

Erkki Hannunpoika (1643)
poika Markus Erkinpoika (Keriu) (1667)

Pekka Iivarinpoika (1643)
poika Antti Pekanpoika (Hari) (1667)

Hannu Iivarinpoika (1643)
poika Antti Hannunpoika (Koria) (1667)

Tuomas Sarrenpoika (1643)
poika Hannu Tuomaanpoika (Tenno) (1667)

Pekka Matinpoika (1643, 1667)
poika Pekka Pekanpoika (Peuna) (1667)

poika Antti Aikasarrianpoika (Kuhmitsa) (1667)

Antti Aikasarrianpoika Kuhmitsan isän ei voi osoittaa olevan 1643 henkikirjassa.

Olli Aikianpoika (1598–1606)
poika Antti Ollinpoika (Kallunki) (1643)

Jöns Hannunpoika (1598) —> Kemikylään Jöns Harinpoika (1599–1606)
poika Tuomas Jonssin(Juhon)poika (Sarri/Saija) (1643)

Genissä esitetään, että Tuomas Juhonpoika Saijan isä olisi syntynyt noin 1590. Vuosien 1612–1620 välillä, jolloin hän olisi ollut noin 22–30-vuotias ja hänellä olisi ollut oma asuinkenttä, ei voudintileihin oltu kirjattu Jönssin tai sen kaltaista nimeä. Sen sijaan eräs Jöns Hannunpoika oli kirjattu Kuolajärven voudintiliin verovuonna 1598. Hänen ikänsä oli vähintään kahdenkymmenen vaiheilla. Seuraavana vuonna hän vaihtoi lapinkylää. Kemikylän voudintileissä hänet oli nimetty Jöns Harinpojaksi. Siellä hän asui vuoteen 1606 saakka, jonka jälkeen hänestä ei ole merkintöjä myöskään Kuolajärven tileissä. Hän on silti saattanut palata esimerkiksi Tenniöjärvelle. Jos Jöns Hannun(Harin)poika oli ollut Tuomaan isä, on Genin syntymävuoteen liittyvä arvio väärin. Muita isännimivaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut voudintileissä. Tuomaan asuinkenttä ei sijainnut Kuolajärven lappalaisten asuinkenttien tavoin järven rannassa vaan kahden joen, Tenniön ja Kuolajoen muodostamassa niemessä, jonka lähistöllä nousee korkea Sarivaara. Hänet tiedettiin asuinpaikkansa mukaan.

poika Tuomas Mikonpoika (Miulus) (1667)
poika Olli Mikonpoika (Miulus eli Mujo) (1667)

Tuomas Mikonpoika (1623–1705) ja Olli Mikonpoika (n. 1630–1705) voivat olla sukua keskenään, koska heidän lapsensa eivät ottaneet puolisoikseen ketään Miulusta eivätkä Mujoa. Sukurutsan välttämisen vuoksi saamelaiset eivät avioituneet lähisukulaistensa kanssa. Sen sijaan Tuomaan lapset avioituivat Jönsön, Pitkän, Mustan, Kallungin, Keriun, Tennon, Saijan ja Nousun kanssa. Ollin lapset avioituivat Peunan, Korjan ja Kaupin kanssa. Luettelossa esiintyi koko Kuolajärven sukujen kirjo ja mentiin vähän kylän rajan ylikin. Näiden sukujen lähisukulaisia Tuomas ja Olli eivät olleet. He lienneet siis veljeksiä.

Tuomas Miuluksen ja Olli Mujon isää Mikkoa, joka Genissä esitetyn tiedon mukaan olisi syntynyt n. 1590, ei ole nimetty 1643 henkikirjaan ainakaan omalla nimellään. 1600–1620 voudintileissä on kaksi eri Mieliää eli Mikkoa, jotka on nimetty voudintileihin jo 1500-luvun puolella, joten kumpikaan heistä ei ole Mikko Miulus. On mahdollista, että Mikko Miulusta ei ole kirjattu vuoden 1643 henkikirjaan, mutta hänen veljensä ja serkkunsa kyllä. Jos verrataan Mikko Miuluksen ja hänen kahden poikansa nimiä hänen mahdollisten veljiensä lasten nimiin, niiden yhtäläisyys on vahvimmillaan tulkinnassa, jonka mukaan Mikon isän nimi on Hannu. Ajatusta tukee sekin päätelmä, että 1600-luvun vaihteessa nimismiehenä toimineesta Tenno Aikianpojasta polveutuneet suvut Miulus, Mujo, Hari ja Koria asuttivat Tenniö- ja Kuolajokeen laskevia isoja järviä 1600-luvulla.

Lähteet:

Kuolajärven voudintilit 1598–1620
Kuolajärven henkikirjat 1643, 1667
geni.com, hakusana Tuomas Mikonpoika Miulus ja Olli Mikonpoika Miulus eli Mujo
https://www.kuolajarvenlapinkyla.fi/kuolajarven-metsasaamelaiset-suvut/

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Kuolajärvellä verovuonna 1643

Kuolajärvellä verovuonna 1643

Vuosina 1615–1620 Kuolajärven voudintileihin oli kirjattu kaikkiaan 15 lappalaista. Tästä huolimatta vuonna 1643 määrä oli kaksinkertaistunut 29:än.

Seuraavat kahdeksan verolappaista olivat saaneet nautintamaan käyttöönsä viimeistään vuosina 1598–1599, josta tarkastelujaksoni alkaa.

Ihala Heikinpoika oli edesmennyt vanhana miehenä vuonna 1620. Hänen poikansa Erkki ja Matti olivat saaneet nautintamaan käyttöönsä tilivuonna 1615. Erkin pojat Antti sekä Matti olivat ylöskirjatut henkikirjaan vuonna 1643.

Aikia Utijoutsinpojan viimeinen merkintä oli vuonna 1616. Tästä huolimatta hänen poikansa Martti ja Antti olivat merkityt vuoden 1643 henkikirjaan. Aikian veli Sarri Utijoutsinpoika piti nautintamaataan mahdollisesti vielä 1620 jälkeen. Hänen poikansa Matti oli kirjattu vuoden 1643 kirjaan.

Pekka (Päiviä) Aikianpoika oli kirjattu voudintiliin viimeisen kerran 1617. Hänen poikansa Pekka oli nimetty 1643 henkikirjaan.

Sarre Päiviänpojalle nautintamaa oli kirjattu tiliin vielä 1606. Hänen pojallaan Tuomaalla oli nautintamaa 1643.

Aikia Arijoutsinpoika piti asuinkenttää viimeisen kerran vuonna 1616. Hänen poikansa Aikia ja Erkki olivat kirjatut vuoden 1643 henkikirjaan.

Martti Tuomaanpoika piti nautintamaata mahdollisesti vielä 1620 jälkeen. Hänen poikansa Erkki ja Matti olivat nimetyt 1643 kirjaan.

Iivari Tuomaanpoika piti nautintamaata niin ikään mahdollisesti 1620 jälkeen. Hänen poikansa Pekka, Olli ja Hannu olivat nimetyt 1643 henkikirjaan. Ollilla oli poika Markus, joka oli nimetty 1643 kirjaan.

Jöns Harinpoika oli kirjattu Kuolajärven voudintiliin vuonna 1598, jonka jälkeen hän muutti Kemikylään. Hänen poikansa Tuomas Jonssinpoika oli kirjattu Kuolajärven vuoden 1643 henkikirjaan.

 

Seuraavat kolme verolappaista olivat saaneet nautintamaansa viimeistään vuosina 1598–1599, mutta niiden käyttö päättyi ennen vuotta 1615.

Tenno Aikianpojalla oli poika Hannu, joka nautti maansa antimia mahdollisesti vielä 1620 jälkeen. Tällä oli pojat Erkki ja Olli, joilla oli käytössä nautintamaita vuonna 1643.

Olli Aikianpojalla oli poika Antti, joka oli kirjattu 1643 henkikirjaan.

Erkki Aikianpojalla oli poika Antti, joka oli mainittu 1643 kirjassa.

 

Seuraavat kolme verolappaista olivat saaneet nautintamaansa vuoden 1599 jälkeen.

Heikki Aikianpojalla oli nautintamaat viimeisen kerran 1616. Hänen poikansa Hannu oli nimetty 1643 henkikirjaan.

Sarre Aikianpojalla oli nautintamaa ensimmäisen kerran 1617 ja ainakin vuonna 1643. Hänellä oli kolme poikaa, joilla oli nautintamaita 1643. He olivat Matti, Martti ja Hannu.

Matti Päiviänpoika oli kirjattu voudintiliin ensimmäisen kerran 1603 ja vielä 1619, ehkä pidempäänkin 1620 jälkeen. Hänen pojallaan Pekalla oli nautintamaa 1643.

 

Kuolajärven väestön kaksinkertaistumisen syy vuoteen 1643 mennessä oli pääasiassa ollut luonnollinen kasvu.

 

Lähteet:

Kuolajärven voudintilit 1598–1620
Kuolajärven henkikirja 1643

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Kemikylässä verovuosina 1615–1619

Kemikylässä verovuosina 1615–1619

Vertailtaessa Kuolajärven ja Kemikylän voudintilejä vuosina 1600–1620 viimeistään verovuonna 1606 Kuolajärvi oli menettänyt kolme verolappalaista ja Kemikylä oli saanut kolme uutta verolappalaista. Vuonna 1604 tai 1605 Iivari ja Aikasarria Päiviänpojat sekä Päiviä Utianpoika lähtivät Kuolajärveltä Kemikylään.

Tämän jälkeen kummassakin lapinkylässä väestö väheni tasaisesti kunnes vuonna 1615 Kuolajärvi oli menettänyt kolmen vuoden takaiseen määrään nähden kolme ja vuonna 1616 Kemikylä saanut kolme verolappalaista verrattuna edelliseen vuoteen.

Kolmen verolappalaisen lukumäärän ero välillä 1615–1616 selittyy edellisenä vuonna kahdesta edesmenneestä Kemikylän lappalaisesta sekä seuraavana vuonna viidestä uudesta verolappalaisesta, joista osan juuret on Kemikylästä ja osa on vuoden 1604 tai 1605 Kuolajärveltä Kemikylään saapuneiden verolappalaisten jälkeläisiä.

Kemikylän voudintileissä vuonna 1615 viimeisen kerran nimetyt verolappalaiset

– Teutia Tennonpoika (ikääntynyt, alkuperäistä Kemikylän sukua, joka asutti kylää sen perustamisvuonna)
– Erkki Teutianpoika (alkuperäistä Kemikylän sukua)

Kemikylän voudintileissä vuonna 1616 ensimmäisen kerran nimetyt verolappalaiset

– Piettar Hannunpoika (mahdollisesti alkuperäistä Kemikylän sukua, Hannu (Måns) Iänjoutsinpojan poika)
– Aikia Hannunpoika (mahdollisesti alkuperäistä Kemikylän sukua, Hannu (Måns) Iänjoutsinpojan poika, Piettarin veli)
– Teutia Päiviänpoika (vuonna 1603 jälkeen Kuolajärveltä saapuneen Päiviä Utianpojan poika)
– Aikia Aikianpoika (alkuperäistä Kemikylän sukua)
– Piettar Päiviänpoika (vuonna 1603 jälkeen Kuolajärveltä saapuneen Päiviä Utianpojan poika)

Vuonna 1619 Kemikylän miesluku väheni kolmella ja vahvistui yhdellä.

Kemikylän voudintileissä vuonna 1618 viimeisen kerran nimetyt verolappalaiset

– Päiviä Utianpoika (saapunut Kuolajärveltä vuonna 1604 tai 1605)
– Piettar Hannunpoika (mahdollisesti alkuperäistä Kemikylän sukua, Hannu (Måns) Iänjoutsinpojan poika, Aikian veli, kirjattuna vielä henkikirjaan vuonna 1643)
– Teutia Päiviänpoika (vuonna 1603 jälkeen Kuolajärveltä saapuneen Päiviä Utianpojan poika)

Kemikylän voudintileissä vuonna 1619 ensimmäisen kerran nimetyt verolappalaiset

– Olli Mieliänpoika (mahdollisesti saapunut Sompiosta, iäkkään Mieliä Ollinpojan poika)

Samana vuonna kemikylälänen Markus Päiviänpoika (mahdollisesti Päiviä Utianpojan poika) oli muuttanut Sompioon.

Kaikkiaan välillä 1615–1620 Kemikylä menetti 11 verolappalaista ja sai 14 uutta. Väestöpohja nuortui. Yllättävää nykyisessä tulkinnassani on se, että välillä 1615–1620 Kemikylä ei juurikaan saanut uusia asukkaita. Eräs Sompion lappalainen saapui kylään verovuosiksi 1617–1619 ja palasi takaisin ja vuonna 1619 saapui eräs toinen Sompion lappalainen ja vastaavasti yksi kemikyläläinen lappalainen siirtyi Sompioon. Kuolajärveltä oli saapunut kolme lappalaista ennen 1600-luvun ensimmäistä kymmenvuotta. Heidän jälkeläisensä saivat tarkasteluvälillä käyttöönsä asuinkenttiä. Luonnollinen kasvu selittää väestön lisääntymisen suurimmalta osin.

Kuolajärven väestön vähentymisen 1615–1620 välillä selittyy sukupolven vaihtumisella eikä niinkään muuttotappiolla. Mahdollisesti lapsia syntyi vähemmän Ison vihan aikaan kuin keskimäärin ja seuraukset ilmenivät yhteisössä seuraavassa sukupolvessa.

Sompiossa sukupolvet säilyivät suurin piirtein samankokoisina noina aikoina.

Lähteet:

Kemikylän voudintilit 1600–1620
Kuolajärven voudintilit 1600–1620
Sompion voudintilit 1600–1620

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Sompiossa verovuosina 1643–1647

Sompiossa verovuosina 1643–1647

Henkikirjojen mukaan Sompiossa asui 19 verolappalaista vuosina 1643–1647. Vuosien 1600–1620 verotietoihin tukeutuen voidaan tulkita 1643 henkikirjaa, että vain kahdella eli Juho Matinpojalla ja Hannu Aikianpojalla oli nautintamaa ennen vuotta 1620, jopa 17 oli saanut nautintamaansa kyseisen vuoden jälkeen ja heistä vain kaksi eli Lauri Mieliänpoika ja Lauri Aikasarrianpoika olivat saaneet nautintamaansa lähempänä vuotta 1620. Sen pystyy päättelemään isän verotiedoista. Lisäksi kaksi verolappaista oli saanut käyttöönsä asuinkentän vasta vuonna 1643, koska edellisenä vuonna savuluku oli 17.

Vuonna 1646 eräs Hannu Hannunpoika, jota ei ollut nimetty vuoden 1643 henkikirjaan, toimi kantajana yhdessä Juho Matinpojan kanssa kemijärveläisten ja lappalaisten kalastukseen liittyvässä kiistassa. Hän oli tuona vuonna henkikirjoissa. Siitä seuraa, että koska henkikirjan pääluku säilyi, jonkun toisen verolappalaisen nimi on poistettu siitä samana vuonna.

Voidaan päätellä, että toisin kuin Kemikylässä, jossa verolappalaisten määrä romahti luonnollisista syistä vuonna 1646, nuorten osuus oli Sompiossa huomattavasti suurempi. Aikaisempina vuosikymmeninä katovuodet ja mahdollisesti Pitkä viha (Ruotsin ja Venäjän sota 1570–1595) olivat vaikeuttaneet kemikyläisten elämää rankemmin kuin sompiolaisten niin, että se jätti jäljen syntyvyyteen. Kemikylä ikääntyi. Vuodesta 1646 alkaen Sompio oli väestöltään suurempi.

Onko Sompio saanut tulokkaita muista kylistä? Tulkitsen, että ainakin kerran. Vuonna 1619 verolappalaiseksi merkityn Markus Päiviänpojan nimi vaikuttaa irralliselta verrattuna hahmottamiini Sompion perhekuntiin. Sompion väestömäärän lisääntymisen selittää pitkälle luonnollinen kasvu. Vuoden 1643 verolappalaisista viidellä oli asuinkenttä vielä 1667.

Sompion verolappalaiset vuonna 1643

Olli Aikianpoika (nimismies)
Juho Matinpoika
Hannu Aikianpoika
Antti aikianpoika
Juho Matinpoika
Matti Markuksenpoika
Olli Junkenpoika
Antti Wallenpoika
Olli Markuksenpoika
Piettar Heikinpoika
Olli Piettarinpoika
Matti Wallenpoika
Martti Wallenpoika
Lauri Aikasarrianpoika
Antti Antinpoika
Heikki Markuksenpoika
Lauri Matinpoika
Heikki Hannunpoika
Lauri Mieliänpoika

Lähteet:

Onnela, Samuli, Suur-Sodankylän historia I, Jyväskylä 1995, s. 116.
Andersson, G. A. Kemijärven pitäjien vaiheita, Lapin Kansan kirjapaino 1957, s. 40.
Sompion voudintilit 1600–1620.
Sompion henkikirjat 1643 ja 1667.

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Kemikylässä verovuosina 1642–1645

Kemikylässä verovuosina 1642–1645

Kemin Lapissa vuosina 1642–1645 verolappalaisten määrä kaksinkertaistui parikymmentä vuotta aikaisemmasta määrästä. Selittääkö sitä paremmin luonnollinen kasvu vai muuttoliike? Kemikylän vuoden 1620 voudintiliin oli kirjattu kahdeksan verolappalaista. Vuoden 1643 henkikirjaan 21 verolappalaista, joista seitsemällä oli nautintamaat käytössä jo 1610-luvulla. Heillä oli kymmenen poikaa omilla nautintamaillaan. Samaa ikäluokkaa kuin nämä seitsemän oli kaksi verolappalaista – edesmenneitä vuonna 1643 – joilla oli kaksi poikaa pitämässä nautintamaita. Lisäksi oli kaksi vanhempaa verolappalaista, jotka lienevät saaneet nautintamaansa vuoden 1620 jälkeen ja kaksi vuoden 1643 verotietoihin merkittyä verolappalaista, joka olivat saapuneet Kuolajärveltä 1630-luvulla. Vuonna 1646 Kemikylän verolappaisia oli enää 12. Vähentyminen oli luonnollinen. Ikääntyneet lappalaiset, joita oli tässä joukossa yhdeksän, olivat edesmenneet tai maksukyvyttömiä vuonna 1646. Sen sijaan 1630-luvun loppupuolella, viimeistään ennen vuotta 1642 nautintamaansa saaneet lappalaiset asuttivat veromaitaan. He olivat Olli Piettarinpoika, Heikki Hannunpoika, Erkki Erkinpoika, Lauri Antinpoika, Matti Päiviänpoika, Antti Tapaninpoika, Tuomas Ollinpoika, Hannu Ollinpoika, Mikko Ollinpoika, Olli Hannunpoika, Hannu Hannunpoika ja Piettar Hannunpoika. Heistä ainoastaan Olli Hannunpoika jatkoi asuinkenttänsä pitoa vielä 1667. Hän toimi tuolloin Kemikylän nimismiehenä. Koko sukupolvi oli vaihtunut siihen mennessä nuorempaan. Ainakaan Kemikylä ei saanut uutta väkeä alueelle suuntautuneesta muuttoliikkeestä tuona aikana lukuunottamatta Sotkajärveltä saapuneita kolmea veljestä. Luonnollinen kasvu selitti väestön lisääntymisen suurimmalta osin.

Lähteet:

Hannula, Petri, Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua, Väyläkirjat, 2021.
https://saamelaisensyklopedia.fi/wiki/Asutushistoria

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Perimätieto välittää muistelijansa käsitystä

Perimätieto välittää muistelijansa käsitystä

Kuten Kemikylässä niin Kuolajärvellä on kerätty muisteluksia seudun asuttamisesta. Suomen valtionarkeologi Hjalmar Appelgren kokosi tarinoita Kuolajärveltä vuonna 1881 julkaistuun teokseensa Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa, joka on osa Suomen muinaismuisto-yhdistyksen aikakauskirja -teosta vuodelta 1882. Keräämänsä tarinan mukaan ensimmäinen asukas tuli Kemijärven Halosenniemeltä Kemijokea pitkin Saijan kylään, jottei häntä otettaisi sotaväkeen. Samassa teoksessa on kerrottu Kuolajärven kirkkoherra Johan Thauvòn vuonna 1869 kirjaama tarina: Kaksi Halosen veljestä saapui Kemijärveltä Kuolajärvelle. Toinen asettui Sallansuuhun ja toinen Saijalle. Kun Saijalle asettunut mies eleli suomalaisittain metsästämällä ansoilla ja pyytämällä kalaa rysillä, samoilla seuduilla majavia pyytävät saamelaiset haastoivat hänet käräjille, koska nämä pelkäsivät majavien kaikkoavan. Uudisasukkaan saama tuomio oli ruoskinta Kyläseljässä eli Peterinselässä lähellä Sallansuuta.

Nämäkin muistelukset kerrottiin miten uudisasukkaat asuttivat Koillis-Lappia ja aloittivat talonpoikaiset suvut niin kuin G. A. Anderssonin vuonna 1886 keräämissä Kemikylän asuttamista kertovissa tarinoissa. Edellinen muistelus kertoo ennen 1650-lukua Tenniö- ja Kuolajoen muodostamalle niemelle saapuneesta sotkajärveläisestä saamelaismiehestä Tuomas Juhonpojasta ja jälkimmäinen muistelus on tulkittu tarkoittaneen uudisasukas Sippa Erkinpoika Halosta, joka siirtyi Kemikylän Ulmajansuunmaalta Kuolajärvelle Saijaan vuonna 1733 ja isännöi edesmenneen Juho Tuomaanpoika Miuluksen Sallansuun tilaa vuodesta 1744. Halosta käsittelevässä tarinassa yhdistyivät kahdeksi muistelukseksi eriytyneet alku ja loppu. Sen sijaan sotaväen pakoileminen ei välttämättä liity saamelaismieheen, vaan kertoo tarinan, jossa suomalainen pakoili virkavaltaa Lapin maahan. Tämä tarina voi olla vanhempi kuin Halosta käsittelevä tarina.

Kuolajärveä käsittelevissä talonpoikien muisteluksissa Saijan ensimmäinen asutus unohdettiin olleen saamelaista. Muisteluksen aika alkoi vasta ensimmäisestä uudisasukkaasta. Samanlainen kaava oli Kemikylän muisteluksessa.

Suur-Sodankylän historia I -teoksessa on taulukko Sodankylän, Sompion ja Kemikylän sekä koko Kemin Lapin manttaaleista ajalta 1555–1620 sekä savuluvuista 1642–1701. Vuosien 1620 ja 1642 välissä Kemin kotakuntien määrä yli kaksinkertaistui. Ainakaan Koillis-Lapissa väestöä ei saapunut ulkopuolelta, vaan pääasiassa se lisääntyi yhden sukupolven aikana, lisäksi kylien välillä siirtyi väestöä hieman. Kemin Lapin savulukujen huippuvuodet olivat 1642–1645. Mahdollisesti huippua saavutettiin jo aikaisemmin, mutta siitä ei ole tilastoja. Sen sijaan Andreas Bureusin (1611) ja Olof Treskin (1642) kartoista sekä Kemin lapin savuluvuista voi tulkita, että useiden eri lapinkylien talvikylien sijainti vaihtui väestön nopean lisääntymisen myötä 1630–1640-luvuilla. Huippu saavutettiin seuraavan kerran vasta 1680-luvun lopulla. Talvikylien siirtäminen liittyi mahdollisesti vanhan kylän paikan kulumiseen.

 

Lähteet:

http://saija.net/historiikki2.html#1700-luku
Appelgren, Hjalmar, Muinaisjäännöksiä ja tarinoita Kemin kihlakunnan itäisissä osissa, 1881.
Onnela, Samuli, Suur-Sodankylän historia I, 1995.

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Kemin Lapin lapinkylien talvikylät

Kemin Lapin lapinkylien talvikylät

Vertaan kolmen 1600-luvulla painetun Kemin Lapin kartan merkintöjä saamelaisasutuksesta. Käytän ruotsalaisen kartografin Andreas Bureusin laatimaa Lapin karttaa vuodelta 1611, Olof Treskin laatimaa Kemin Lapin karttaa vuodelta 1642 ja Janszoon Blaeun Pohjoismaiden karttaa vuodelta 1666. Karttamerkintöihin on syytä suhtautua tietyllä väljyydellä. Karttojen mittakaava on vääristynyt, suunnat suurpiirteisiä ja nimeäminen epävarmaa. Karttoihin on piirretty pääuomien lisäksi suurimmat sivujoet ja niiden varrella oleva asutus. Vuoden 1662 kartta on kopioitu vuoden 1611 kartasta. Sen sijaan niissä on eroavuuksia vuoden 1642 karttaan, joka on yksityiskohdiltaan näitä tarkempi.

Maanselän talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Kusingojärven eli Kuusamojärven itäpuolelle. Vuoden 1611 kartassa kylä on sijoitettu Kuusamojärven länsipuolelle. Vuoden 1662 kartta on siinä kohdassa korostetun valtion rajaviivan vuoksi vaikea hahmottaa. Maanselän viimeinen talvikylä sijaitsi Oijusluomalla, Kuusamojärven pohjoispuolella.

Kitkan talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Kitkajärveen työntyvän laajan niemen kärkeen. Sillä alueella sijaitsee Talliskotalampi, jonka luota on löydetty kylän jäänteet. Vuosien 1611/1662 kartoissa talvikylä oli sijoitettu paikalle, jonka voi nykyajan kartasta tunnistaa Ala-Kitkan ja Kallunkijärven väliseksi alueeksi.

Kuolajärven talvikylä on vuoden 1642 kartassa Salla- ja Kuolajoen yhtymäkohdassa eli Sallansuussa. Sen sijaan vuosien 1611/1662 kartoissa kylä on sijoitettu Tenniöjärven pohjoispuolelle Venäjän rajan tuntumaan. Kartoissa Kuolajärven ja Tenniöjärven nimet olivat vaihtuneet keskenään. 1700-luvun vaihteessa Kuolajärven talvikylä sijaitsi Peterinselässä, likellä Sallansuuta.

Kemikylän talvikylä on sijoitettu vuoden 1642 kartassa Kemijoen ja siihen laskevan Arajoen pohjoispuolelle. Todellinen sijainti oli siitä hieman itään, Kyläseljässä. Vuosien 1611/1662 karttoihin ei oltu piirretty lainkaan Arajokea. Kylän sijainti oli Kemijoessa ylempänä, Vuottujoen (ylemmän sivujoen) ja Värriöjoen (alemman sivujoen) välissä, mutta kartassa se oli sijoitettu väärälle puolelle Kemijokea. Perimätiedon mukaan Pitkän vihan aikainen talvikylä oli sijainnut Murharovassa. Kartta on puutteellinen, esimerkiksi siitä puuttuu kokonaan Tuntsajoki, joka sijaitsi rajan tuntumassa Venäjän puolella, sekä Nuortijoki, kartassa kokonaan Venäjän puolella, oli nimetty Hirvasjoeksi. Nuortijoki, Sotajoki, Vuottujoki ja Kemijoki on ikivanha vesireitti Kuolan ja Itä-Lapin välillä. Kemikylä sai pitää omat markkinansa 1670-luvulta alkaen. Sitä ennen kemikyläläiset kävivät Sompion markkinoilla.

Sompion talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Rurajoen eli Luirojoen ja Arajärven välille, joka vastaa Seitajärven Kyläseljän sijaintia. Siellä pappi Gabriel Tuderus käännytti sompiolaisia kovin ottein 1670-luvun vaihteessa. Vuosien 1611/1662 kartoissa talvikylä on sijoitettu Koitelaisen kaakkoispuolella sijaitsevan Luirojoen mutkaan. Kartoissa mutkan kohdalla on virheellisesti tulkittu olevan laaja vesistö. Sen läntinen ranta noudattaa Luirojokea ja itäinen ranta Pessijokea ja siihen laskevaa Neitsetojaa. Talvikylä olisi sijainnut tämän vesialueen itäpuolella.

Sodankylän talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Vaalajärven ja Jeesiöjoen välille. Sen sijaan vuosien 1611/1662 kartoissa kylä on Vaalajärven itäpuolella. Ne saattavat merkitä samaa paikkaa. 1611/1662 -kartta eroaa vuoden 1642 kartasta siinä, ettei Jeesiöjokea oltu piirretty siihen lainkaan. Vuonna 1689 rakennettiin Kyläsiljossa sijainneen Sodankylän siidan viimeisen talvikylän paikalle kirkko Jeesiöjoen ja Kitisen yhtymäkohtaan. Se tunnetaan nykyään Sodankylän vanhana kirkkona. Kirkkoa kaavailtiin ensin Sompion Seitajärvelle, mutta sen asukkaat olivat vastustaneet hanketta.

Kittilän talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Lågusjoen eli Loukisen äärelle. Sen sijaan Vuosien 1611/1662 kartoissa kylä on sijoitettu Kapsajoen itäpuolelle. Kartat poikkeavat toisistaan siinä, että Kapsajoki laski aivan oikein Loukiseen vuoden 1642 kartassa, kun vuosien 1611/1662 kartoissa kumpikin joki laski Ounasjokeen. Kittilän talvikylä siirrettiin viimeisen kerran Kaukoseen Ounasjoen varrelle 1600-luvun puolessa välissä.

Peltojärven talvikylä on sijoitettu molempiin karttoihin yhtäläisesti eli Ounasjoen latvoille. Peltojärven siita siirrettiin Kemin Lapista Tornion Lappiin vuonna 1642.

Inarin talvikylä on vuoden 1642 kartassa sijoitettu Paatariin Solojärven kautta laskevan Juutuanjoen pohjoispuolelle ja vuosien 1611/1662 kartoissa saman joen eteläpuolelle. Viimeinen Inarin talvikylä sijaitsi Ison Pielpajärven rannalla, jonne rakennettiin Inarin ensimmäinen kirkko vuonna 1648. Se sijaitsee kymmenisen kilometriä Juutuanjoesta koilliseen.

Kartoista huomataan, että talvikylien kohdalla on joko pientä tai suurta poikkeamaa. Kartan tekijät eivät kuitenkaan tehneet virhettä, vaan  talvikylien paikat ovat vaihtuneet. Vuoden 1611 kartta edustaa 1500-luvun Kemin Lapin talvikylien sijainteja, vuoden 1642 kartta edustaa 1600-luvun talvikylien sijainteja ja maastoista löydettyjen talvikylien jäänteet ovat viimeistään 1700-luvun alusta.

Suuria karttojen poikkeamia on Kuolajärven,  Sodankylän ja Kittilän siitojen talvikylien kohdilla. Kuolajärven 1500-luvun talvikylä sijaitsi Tenniöjärven pohjoispuolella. Kylän vaikutusalue rajautui Venäjän puolella oleviin kolttakyliin sekä Kemikylän pohjoisosiin. Kemikylää perustettaessa alueella asui jo Kuolajärven saamelaisia, jotka olivat saapuneet Värriöjokea pitkin Tulppioon. Talvikylän siirto Sallansuuhun siirsi kylän painopistettä Kuolajärvellä etelämmäs. Sen aikana esim. Saija sai ensimmäisen asukkaansa. Sodankylän siidan talvikylä sijaitsi 1500-luvulla ja vielä 1600-luvun puolivälissä Vaalajärven ja Jeesiöjoen välissä. Kylän painopisteen ollessa lännessä vuorovaikutus Kittilän siidan kanssa liennyt kiinteämpi verrattuna siihen, jossa talvikylä siirrettiin Sodankylän kirkonkylän kohdalle – varsinkin kun Kittilän siidan talvikylä sijaitsi Loukisen tai Kapsajoen varrella.

Lähteet:

http://runeberg.org/img/ymer/1901/tafl2.1.jpg
http://lapinkavijat.rovaniemi.fi/vanhatkartat/pages/MAP1642.html
http://lapinkavijat.rovaniemi.fi/vanhatkartat/pages/MAP1662-2.html
https://www.luontoon.fi/salla/historia
https://sites.google.com/site/pitkasuku/saamelaiset/historia
https://muinainensuomi.foorumi.eu/viewtopic.php?f=7&t=3132
https://www.wikiwand.com/fi/Kuolio_(Kuusamo)
https://www.kyppi.fi/palveluikkuna/mjreki/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=758010035
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=5216
http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=2142

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Tornissa

Tornissa

Marja-Liisa Vartion runo “Tornissa” teoksesta Runot ja proosarunot.

Vartion runon keskeisiä asioita ovat vertikaalinen suunta ja kiertäminen, pyöreä muoto sekä laulu. Torni on pystysuuntainen rakennus, usein pyöreän muotoinen. Tornin kerrotaan olevan kaivo (”se oli kivijärkäleistä ladottu kaivo”), joka on muodoltaan samanlainen, mutta maan alla. Tällöin maanpinta rinnastuu runossa kaivoveden pintaan. Aloituslause on puheen tapaisesti ilmaistu. Sen merkitys olisi ’lyyrinen minä oli tornissa ja sen sisällä oli kaivo ja kaivossa kaloja’. Toisaalta ”Minä olin tornissa ja tornin sisällä,” ensimmäinen pilkku erottaa toisenlaisen merkityksen. Sen mukaan lyyrinen minä oli torni (tornin sisällä tarkoittanee mieltä). Pyöreä kaivo jungilaisen ajattelun mukaan edustaa Itseä (ihmisyyden ydin). Vesi edustaa piilotajuista puolta. Värikkäät kalat, jotka kehoillaan toistivat pyöreää muotoa ovat lyyrisen minän eri puolia. Kalat nousivat pystyyn niin kuin on kaivo ja torni ja katsoivat suoraan lyyrisen minän silmiin eli pupilleihin, joiden muoto on pyöreä. Asetelma kertautuu runossa monesti. Laulu on oman Itsen ääntä. Silmä, torni tai kaivo voivat olla runon motiivi.

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Viimeiset 300 vuotta vaikuttavat geeneissäni

Viimeiset 300 vuotta vaikuttavat geeneissäni

Uudisasukas ei rakentanut Nousun savua -kirjan kansi
Historiakirja, tietokirja ja sukukirja Kemikylän lapinkylästä (Savukoskesta).

Dosentti Elina Salmela on julkaissut Kalmistopiirin sivustolla artikkelin, joka käsittelee sukulaisuutta geenitutkimuksen näkökulmasta. Artikkelin mukaan kaikki esivanhempien geenit periytyvät viidenteen sukupolveen saakka. Sen jälkeen periytyvyys heikkenee nopeasti seuraavien sukupolvien osalta. Teoreettinen maksimi havaita vielä sukulaisuutta on kahdeksannen sukupolven kohdalla.

Laadin artikkelissa esitetyn taulukon innostamana  sukuni esityksen. Sen vasemmalla puolella oleva numerointi ilmaisee sukupolvea.

0 minä (1964–)
1 Leevi Kristian Hannula (1934–2003) puolisoineen
2 Ande August Hannula (1907–1959) puolisoineen: talollinen
3 Kalle Reeti Juhonpoika Hannula (1876–1945) puolisoineen: talollinen
4 Juho Juhonpoika Hannula (1827–1901) puolisoineen: talollinen
5 Juho Hannunpoika Nousu eli Hannula (1794–1874) puolisoineen: talollinen —> 100 % periytyvää yhteistä dna:ta

6 Hannu Juhonpoika Nousu (1747–1822) puolisoineen: talollinen —> 99,7 % periytyvää yhteistä dna:ta
7 Juho Hannunpoika Nousu (1725–1801) puolisoineen: talollinen —> 97 % periytyvää yhteistä dna:ta
8 Hannu Matinpoika Nousu (1700–1760) puolisoineen: metsälappalainen —> 86 % periytyvää yhteistä dna:ta

9 Matti Hannunpoika Nousu (1677–1750) puolisoineen: metsälappalainen —> 67 % periytyvää yhteistä dna:ta
10 Hannu Hannunpoika (Nousu) (n. 1639–1694) puolisoineen: metsälappalainen —> 46 % periytyvää yhteistä dna:ta
11 Hannu Hannunpoika (n. 1618–1643 jälkeen) puolisoineen: metsälappalainen —> 29 % periytyvää yhteistä dna:ta
12 Hannu Hannunpoika puolisoineen: metsälappalainen —> 17 % periytyvää yhteistä dna:ta
13 Iänjoutsi (Hannu) Aikianpoika puolisoineen: metsälappalainen —> 10 % periytyvää yhteistä dna:ta
14 Aikia Aikianpoika puolisoineen: metsälappalainen —> 5 % periytyvää yhteistä dna:ta

Periytyvä yhteinen dna tarkoittaa esivanhempien osuutta, joilta on dna:ta peritty. Esimerkiksi neljännentoista sukupolven esivanhemmilta on peritty 5 % heidän dna:staan.

Eräillä esivanhemmillani oli täysin saamelainen dna vielä yhdeksän sukupolvea sitten. Puolison valintaan vaikutti käsitys, ettei tämän saanut olla liian läheistä sukua tai leskeytynyt sukulainen avioliiton kautta. Hannu Matinpoika Nousun puolison Kristiinan isoisä oli suomalaista Viirin (Viiripään) sukua.  Juho Hannunpoika Nousulla, hänen pojallaan Hannulla ja hänen pojallaan Juholla oli suomalainen vaimo, mistä seurasi, että saamelais-dna puolittui jokaisen jälkipolven aikana. Kolmessa seuraavassa sukupolvessa suvun miehet valitsivat puolisoikseen naisia, joiden esivanhempina oli ollut sekä suomalaisia että saamelaisia.

Suvun asetelman tutkimisen soveltuvat parhaiten isälinja- ja etäserkkutesti. Isälinjatestin avulla seurataan Y-kromosomien ylisukupolvista ketjua pojalta isälle. Etäserkkutestin avulla tunnistetaan sukupuun eri haarojen mies- ja naisgeenisukulaisia. Mutaatiot paljastavat sukulaisuuden, koska ne periytyvät.

Lähde:
https://kalmistopiiri.fi/2022/08/23/olenko-sukua-euran-emannalle-muinaisyksiloiden-nykysukulaisten-tunnistaminen-geneettisesti/

Kirjoitettu Ei kommentteja artikkeliin Yhtenäisen kielen hajoaminen useisiin saamen kieliin Fennoskandiassa

Yhtenäisen kielen hajoaminen useisiin saamen kieliin Fennoskandiassa

Kemikylän-, sompion- ja inarin- sekä koltansaame olivat itäkeminsaamen murteita. Kemikylä sijaitsi Kuolajärven luoteispuolella. Kuolajärvellä puhutulla murteella oli yhtymäkohtia koltansaameen. Kemikylän länsipuolella oli Sompion ja sen länsipuolella Sodankylän lapinkylät. Sodankylässä puhuttu murre muistutti inarinsaamea, mutta kuului länsikeminsaamen murteisiin kuten kittilän, kemijärven ja kuolajärven saame. Sen sijaan Inarin- ja koltansaamen puhujat eivät vaivatta ymmärtäneet toisiaan. Vielä suurempi kielellinen ero oli inarin- ja ruijansaamen välillä.

Vesiväylä on toiminut keskeisenä kulkureittinä, kauppareittien solmukohtiin rakennettiin osavuotisia kyliä, lisäksi asukkaat ovat olleet vuotuiskierrossaan uskollisia omille nautintamailleen. Rajoja kunnioitettiin. Tästä huolimatta saamelaisalueiden toiset rajat ovat vuosisatojen kuluessa voineet siirtyä ja toiset ovat olleet pysyvämpiä. Pohjoissaamea puhuvat ovat ajan saatossa siirtyneet itäsaamen puhujien asuttamille alueille Inarin länsiosaan ja sen yläpuolisille seuduille. Siitä esimerkkinä Utsjoki, joka kuului Tornionlappiin jo 1550-luvulla.

Pohjoiseen muuttaneiden saamelaisten esi-isien kieli alkoi eriytyä muun saamelaisväestön kielestä Suomenniemellä ja Karjalassa. Lapissa oli toisenlaiset elinolosuhteet, siellä asui toinen kansa ja sillä oli toisenlainen kulttuuri. Saamelaista väestöä saapui noille seuduille pienissä ryhmissä pitkän ajan kuluessa. Pohjoiseen siirtyessään osa saamelaisista kääntyi länteen ja lounaaseen Perämeren rannikkoa myötäillen, osa kulki itään Kuolan niemimaalle. Yhtenäinen kielialue alkoi hajaantua läntiseen ja itäiseen haaraan. Sopeutuessaan saamelaiset oppivat elämään uusilla asuinalueilla ja ottivat vaikutteita vastaantulevista kulttuureista. Myöhemmin toisten kansojen (bjarmien, viikinkien, kveenien, karjalaisten, pirkkamiesten eli vapaiden talonpoikien, norjalaisten, ruotsalaisten,  venäläisten ja suomalaisten uudisasukkaiden) vaikutus saamelaisalueilla eräalueiden asuttamisen, kaupankäynnin, rosvouksen, verotuksen, sotimisen ja käännyttämisen tavoilla saattoi edelleen pirstoa kansan kielellistä yhtenäisyyttä.

Lapinkylissä asuvat ovat muodostaneet saamenkielessä pääsääntöisesti liukuvan murrejatkumon eteläsaamesta turjansaameen. Näillä alueilla asukkaat ovat pysyneet aloillaan. Sen sijaan kun liukumassa on selkeä kontrasti, merkitsee se väestöllisiä liikuntoja. Länsisaamen kieliä tarkastellessa on todettu luulajan- ja pohjoissaamen välillä olevan äänneseikkoihin liittyvä selkeä raja. Sen sijaan piitimensaamea pidetään luulajansaamen murteena. Vastaava asetelma on itäsaamen kielissä: Koltan- ja kiltinänsaamen raja jakaa Kuolan niemimaalla puhutun kielen kahtia. Sen sijaan akkakansaame tulkitaan kiltinänsaamen murteeksi. Myös kiltinän- ja turjansaamelaisten on vaikea ymmärtää toistensa kieltä. Väestöjä on aikanaan erottanut Norjan (Haalogalandin) ja Bjarmian vanha raja.

Lähteet:
Jaakko Häkkinen, Metsälappalaisten kielelliset jäljet, Kittilän Metsälappalaispäivät 2018.
Mikko Korhonen: Johdatus lapin kielen historiaan, SKS, Helsinki 1981. (s. 17, 19, 49–51.)